Anna Perho on laittanut puhelimen äänettömälle. Twitter @annaperho Kuva: Juha Salminen
Anna Perho on laittanut puhelimen äänettömälle. Twitter @annaperho Kuva: Juha Salminen

Joskus tuntuu kuin emme edes toivoisi kenenkään muuttuvan, Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan.

Chattailin ystäväni kanssa, joka perusteli, miksei voi käydä kuntosalilla.

”En halua mitään yhteisöllisyyttä enkä osallistua johonkin pikkujouluihin.”

Tajuan täysin. Eikä tätä kannata ymmärtää tahallaan väärin. Minusta small talk kassalla, naapurin tervehtiminen ja verojen maksaminen on suotavaa yhteisöllisyyttä. Tuomitsen kyselemättä kaikki, jotka luistavat lasten urheilujoukkueen mokkapalarivistöistä tai eivät viitsi äänestää kunnallisvaaleissa. Aikuisilla on tiettyjä velvollisuuksia, jotka pitää hoitaa eikä sössöttää jotain itselleen armollisuudesta, kun oikeasti ei vain viitsi tehdä jotain.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta halailu ja hihkuminen, siinä menee raja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ylimitoitettu riemu pienen yhteisen nimittäjän äärellä on minusta äärimmäisen kiusallista.

 

Yhteisöllisyys tuntuu edellyttävän loputonta samanmielisyyttä ja keskusteluja sellaisten ihmisten kanssa, joita en tunne enkä tule koskaan tuntemaankaan. Koen noina hetkinä syvää turhautumista (voisin olla kotona tekemässä jotain tärkeämpää, kuten katsomassa Bonusperhettä), vaivaantuneisuutta (koska arvelen vaikuttavani tyypiltä, jolla on sitruuna hanurissa poikittain) sekä ärtymystä (koska minusta vapaa-ajan ihmissuhteiden tulee perustua vain vapaaehtoisuuteen).

Lapsena kadehdin Viisikon porukkahenkeä, ja myöhemmin haaveilin omasta Sex and the City -joukkueesta. Viisikon perustaminen oli vaikeaa, koska kotikylässäni oli vain vähän muita lapsia ja ratkottavia rikoksia. Mutta sittemmin on ollut vaikeampi selittää, miksi valitsen useimmiten yksinolon riehakkaan seurueen sijaan.

Jossain vaiheessa tajusin, että en vain yksinkertaisesti ole piirileikki-ihminen. Kykenen kyllä sosiaalisuuteen sitä vaadittaessa, mutta jos pitää valita kansanopiston vatkulintekopiirin kevätkokoontumisen tai yksinolon välillä, jälkimmäinen voittaa aina. Sosiaaliset kykyni ovat vain hämänneet minua kaikki nämä vuodet: se, että pystyn johonkin, ei tarkoita, että olen sitä.

Viihdyn parhaiten yksin tai niin vanhojen ystävien seurassa, että he tuntuvat lähes perheeltä – eli heidän seurassaan voi olla huoletta hiljaa.

Koen tästä huonoa omatuntoa. Eikö tässä kylmässä maailmassa pitäisi vahvistaa ”iloisia kohtaamisia”? Pitääkö olla tällainen hapannaama? Koen tarvetta huutaa, että vika ei ole teissä, se on minussa. Olen piiloutuja! Tämä on sukuvika! Isoäitinikin halusi viettää jouluaatot yksin, joten onko ihme, että minullekin suurinta ylellisyyttä ovat telepaattiset keskustelut koirani kanssa?

 

Onneksi introverteillä on oma epäjumalansa, kirjoittaja Susan Cain. Cainilla on helppo testi, jolla omaa yhteisöllisyyden kyvykkyyttään voi mitata: kun joku järjestää juhlat, haluatko lähteä kahden tunnin kuluttua kotiin riippumatta siitä kuinka kivoja ihmisiä on koolla, vai riekkua pilkkuun saakka ja sen yli?

Mitä jos ei halua lähteä lainkaan? Älkää soitelko.

Vierailija

Elämänpiiri pienenee ikääntymisen kanssa yhtämatkaa.

Nuorena ihmiset haluavat olla ihmispaljoudessa ja sosiaalisessa kontaktissa, mutta iän karttuessa seurallisuuden tarve ja halu vähenee.

Iän myötä ihan vaan jaksaminen heikkenee.

Vierailija

Töissä pitää olla koko ajan sosiaalinen ja osallistuva. Jos haluat tehdä itseksesi hommia rauhassa niin sinua pidetään joko vihaisena tai omituisena. Iän myötä oman mielenrauhan hoitaminen on tärkeintä ja ei enää välitä muiden mielipiteistä. Minä viihdyn itsekseni mutta monet eivät osaa edes olla yksin. Se pelottaa... 679

Sisältö jatkuu mainoksen alla