Toimittaja Anna Wilkman pohtii, olisimmeko onnellisempia, jos olisimme vähän vähemmän kunnollisia.

Niin kutsuttu Z-sukupolvi, eli 1990-luvun puolivälin jälkeen syntyneet, on tutkitusti ennennäkemättömän fiksua porukkaa. Nuoret ovat raittiimpia kuin koskaan, tekevät vähemmän rikoksia ja huolehtivat paremmin ehkäisystä. He ovat huolissaan maapallomme tilasta ja pyrkivät myös vaikuttamaan asiaan esimerkiksi ruokailu- ja kulutustottumuksillaan.

Näyttää kuitenkin siltä, että kunnollisuudella on hintansa. Yhä useampi nuori kärsii mielenterveysongelmista, kuten ahdistuneisuudesta tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ja keskittymishäiriöt ovat yleisiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tiedän omasta kokemuksesta, ettei kunnollisuus ole onnellisuuden tae.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nuoruudessani kunnollisuus ei ollut vielä sukupolvikokemus, joten kilttinä ja tunnollisena ylisuorittajana poikkesin valtavirrasta.

Panostin koulunkäyntiin, ja arvosanat olivat sen mukaisia. Teini-iän riidat vanhempien kanssakin johtuivat lähinnä siitä, etten millään olisi suostunut jäämään kipeänä kotiin, koska pelkäsin jääväni opetuksesta jälkeen. Sen sijaan, että olisin riekkunut kaupungilla tai lätrännyt alkoholilla, vapaa-aikani kului koira- ja hevosharrastusten parissa.

Kilttinä ja tunnollisena ylisuorittajana poikkesin valtavirrasta.

Lukiossa kärsin stressipäänsärystä, mutta vääristelin vastaukset terveydenhoitajan masennuskyselyssä, koska tiesin, ettei tulos näyttäisi hyvältä. Ylioppilaskirjoitusten aikaan suorituspaineet ja tulevaisuudenpelko kasvoivat paniikkikohtauksiksi.

Kun muutin omilleni, minulla oli euron tarkkuudella suunniteltu budjetti. Asuntoni pidin tiptop-kunnossa, ja ulkonäköni oli aina huoliteltu. Myöhemmin sain loistavia arvioita työtodistuksiin – silloinkin, kun olin itse ollut jaksamiseni äärirajoilla.

En edes muista, kuinka monta kertaa olen saanut kuulla olevani ”liian kiltti”. Lausahdus ei aina ole tuntunut mukavalta. Kunnollisuus ja jatkuva suorittaminen eivät suinkaan tuoneet minulle onnea, vaan koen jääneeni paitsi niistä kuuluisista kultaisista nuoruusmuistoista.

Aloin vähitellen hellittää epärealistisista tavoitteistani vasta, kun minut parikymppisenä käytännöllisesti katsoen pakotettiin sairaslomalle. Vuosia jatkunut täydellisyyden tavoittelu yhdessä isojen elämänmuutosten ja pahan olon piilottelun kanssa olivat lopulta liikaa. Alun perin määrätty viikon sairasloma venyi yli vuoden mittaiseksi.

Kiltteys ja jatkuva suorittaminen ei suinkaan tuonut minulle onnea, vaan koen jääneeni paitsi niistä kuuluisista kultaisista nuoruusvuosista.

Toisin kuin selviytymistarinoissa monesti hehkutetaan, muutos ei tapahtunut heti. Olen nyt opetellut rennompaa suhtautumista ja armollisuutta tietoisesti melkein kymmenen vuotta, ja projekti on edelleen kesken. Tällä hetkellä voin kuitenkin rehellisesti sanoa olevani onnellinen. Vaikka jollain tasolla kärsin edelleen kiltin tytön syndroomasta, minulla ei ole enää tarvetta kontrolloida jokaista yksityiskohtaa.

Voin vain kuvitella, millaiset paineet nykynuorilla on, kun joka suunnalta tulee vaatimuksia siitä, miten pitäisi syödä, liikkua, nukkua, kuluttaa ja ylipäänsä olla.

Vaikka kaiken tekisi viimeisen päälle ”oikein”, se ei automaattisesti tuo onnea. Hyvinvointia kun on myös psyykkinen ja henkinen hyvinvointi.

Entä jos joskus lähtisikin töistä hyvissä ajoin, ottaisi arki-iltana pari viinilasillista tai tekisi jotain vaikka vähän vähemmän kunniallista?

Emme ehkä silloin olisi ihan niin kunnollisia, mutta kenties aavistuksen onnellisempia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla