Näyttelijä Ulla Virtasen motto on "vaaraa päin". Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtasen motto on "vaaraa päin". Kuva: Juha Salminen

Sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä siihen, miten meitä arvioidaan tekijöinä. Olemme juuri niin hyviä, huonoja, valmiita tai kehittyviä olentoja kuin jokainen meistä on yksilönä, Ulla Virtanen kirjoittaa

Olen viime aikoina kuullut monen naispuolisen tuttavani jättäneen hakematta tai vastaanottamatta korkeampaa työnimikettä. Syynä on ollut ajatus siitä, että he eivät ole vielä valmiita. Sitten joskus, kun olen valmis.

Tottakai joskus on myös niin, ettei ole valmis etenemään. Vaan onko joillakin rima liian korkealla tai pelko siitä, että ympäristö lyttää heidät?

Eräs tuttavani oli vuosia työpaikassa, jossa hän teki korkean profiilin töitä. Häntä ei koskaan ylennetty, eikä hänen palkkaansa korotettu.

Työnsä huonommin hoitava mieskollega sai korkeampaa palkkaa ja ylennyksen. Nainen oli timantinkova ammattilainen, mutta silti hänen puheissaan toistui, kuinka häntä tilanne ei haitannut.

Ei haitannut? Ei kyse ole siitä, pärjääkö itse. Kyse on siitä, että pitää saada työnsä mukaista palkkaa ja arvostusta.

Kasvatetaanko meitä naisia eri lailla? Lehdet ovat täynnä juttuja siitä, kuinka naiset menestyvät koulussa hyvin. Silti jossakin kohtaa monen naisen usko urakehitykseen kaatuu.

Ehkä naiset välillä väsyvät taistelemaan oikeuksiensa puolesta?

Tarttuvatko meihin itseemmekin ne asenteet, joita saamme kuulla ympärillämme koko ajan? Naiset eivät ole kiinnostavia. Naiset mäkättävät, miehet johtavat. Nainen on riski työmarkkinoilla, koska kuukautiset ja lapsenteko.

Ehkä naiset välillä väsyvät taistelemaan oikeuksiensa puolesta? Kun toistuvasti lytätään, on lopulta helpompi vain ajatella, että ei minua haittaa.

Juonsin muinoin eri radioissa. Kanavat pitävät aamuohjelmia usein keulakuvinaan, ja kerran ihmettelin, miksei niissä ole enemmän naisjuontajia. Naiset eivät vain halua, mieskollega perusteli minulle.

Ahaa, ajattelin. Eivätkö naiset halua? Ehkä jotkut naiset eivät edes lähde tavoittelemaan paikkoja, koska he eivät koe, että heitä pidetään tarpeeksi kyvykkäinä.

Ympäristön asenteet ovat nimittäin yllättävän tarttuvia. Vastustan esimerkiksi asennetta, että mieskoomikot olisivat hauskempia kuin naiskoomikot. Silti jos pitää äkkiä nimetä joku hauska esiintyjä, saan itseni kiinni käymästä ensin läpi listaa miesoletetuista.

Syy lienee, että miehet näkyvät joka paikassa enemmän ja pitävät enemmän ääntä itsestään. Se on ihan oikein! Pitääkin olla ylpeä itsestään ja tekemisistään! Toivottavasti se näkyy myös tulevissa naissukupolvissa.

Sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä siihen, miten meitä arvioidaan tekijöinä. Olemme juuri niin hyviä, huonoja, valmiita tai kehittyviä olentoja kuin jokainen meistä on yksilönä. Niin meidät tulisikin nähdä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti