Missin tai sellaiseksi haluavan väheksymisestä ei kerry kenellekään bonuspisteitä.

Tänään oli taas se päivä vuodesta, kun syksyn uudet missifinalistit julkistettiin. Julkistusta seuraa jokavuotinen keskustelu siitä, ovatko Miss Suomi -kisat aikansa elänyt instituutio.

Itse olen työurani varrella törmännyt muutaman kerran siihen, että naispuolinen haastateltava on kesken keskustelun vaihtanut puheenaiheen misseihin. Sävy on ollut halveksiva: heistä on käsittämätöntä, että joku haluaa edelleen tavoitella Miss Suomen titteliä. 

Tällä aiheenvaihdoksella haastateltavat ovat ilmeisesti halunneet tuoda tietooni, etteivät he itse ole niitä naisia, jotka pyrkivät tuomaan ulkonäköään esiin, saati hyötymään siitä. He ovat älykkäitä ammattilaisia, jotka tahtovat tulla muistetuiksi jonkin muun kuin kauneutensa tähden. 

Minulle heistä jäi mieleen se, että he olivat valmiita väheksymään toisten naisten valintoja nostaakseen itsensä jalustalle. 

Missit ovat toki helppo maali. Moni heistä on nuori, julkisuuteen tottumaton ja halukas saamaan huomiota. Lisäksi Suomen kauneimman naimattoman neitokaisen tittelin jakaminen telkkarissa ei ihan vastaa tämän päivän ihanteita.

Jos missikisat ovatkin vanhanaikaisia, niin vielä kuluneempaa on halventaa naista, joka haluaa olla näkyvillä ja saada huomiota ulkonäköineen kaikkineen. 

 

Hyvätapaista ei ole sekään, että arvioi ihmisiä pelkän missikisaosallistumisen perusteella. 

Missikisoihin lähtemistä on toki kummasteltu kautta aikain. Holhoavasti on varoiteltu loppuiäksi stigmatisoivasta ”missileimasta”. Missithän ovat telkkarissa uimapukusillaan, ja herranjumala, näyttävät vielä tykkäävän siitä! 

Missit rikkovat sitkeää moraalikoodia, jonka mukaan naisen tulee kyllä olla kaunis, mutta ei tuoda kauneuttaan itse esiin – saati nauttia ja hyötyä siitä. Sehän se missifinalistien suurin synti taitaa olla. 

Tämän vanhentuneen ajatuksen tilalle voitaisiin pikkuhiljaa vaihtaa vaikka sellainen sääntö, jonka mukaan fiksut ihmiset eivät väheksy niitä, jotka haluavat häpeilemättä nauttia omasta kauneudestaan.

Nykyajan ihminen ei arvostele toisia ulkonäön perusteella. Voidaanko sopia, ettei arvioida ihmisiä myöskään missikisaosallistumisen perusteella?

Sillä, että me naiset mollaamme toisia naisia, ei saavuteta mitään hyvää.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti