Missin tai sellaiseksi haluavan väheksymisestä ei kerry kenellekään bonuspisteitä.

Tänään oli taas se päivä vuodesta, kun syksyn uudet missifinalistit julkistettiin. Julkistusta seuraa jokavuotinen keskustelu siitä, ovatko Miss Suomi -kisat aikansa elänyt instituutio.

Itse olen työurani varrella törmännyt muutaman kerran siihen, että naispuolinen haastateltava on kesken keskustelun vaihtanut puheenaiheen misseihin. Sävy on ollut halveksiva: heistä on käsittämätöntä, että joku haluaa edelleen tavoitella Miss Suomen titteliä. 

Tällä aiheenvaihdoksella haastateltavat ovat ilmeisesti halunneet tuoda tietooni, etteivät he itse ole niitä naisia, jotka pyrkivät tuomaan ulkonäköään esiin, saati hyötymään siitä. He ovat älykkäitä ammattilaisia, jotka tahtovat tulla muistetuiksi jonkin muun kuin kauneutensa tähden. 

Minulle heistä jäi mieleen se, että he olivat valmiita väheksymään toisten naisten valintoja nostaakseen itsensä jalustalle. 

Missit ovat toki helppo maali. Moni heistä on nuori, julkisuuteen tottumaton ja halukas saamaan huomiota. Lisäksi Suomen kauneimman naimattoman neitokaisen tittelin jakaminen telkkarissa ei ihan vastaa tämän päivän ihanteita.

Jos missikisat ovatkin vanhanaikaisia, niin vielä kuluneempaa on halventaa naista, joka haluaa olla näkyvillä ja saada huomiota ulkonäköineen kaikkineen. 

 

Hyvätapaista ei ole sekään, että arvioi ihmisiä pelkän missikisaosallistumisen perusteella. 

Missikisoihin lähtemistä on toki kummasteltu kautta aikain. Holhoavasti on varoiteltu loppuiäksi stigmatisoivasta ”missileimasta”. Missithän ovat telkkarissa uimapukusillaan, ja herranjumala, näyttävät vielä tykkäävän siitä! 

Missit rikkovat sitkeää moraalikoodia, jonka mukaan naisen tulee kyllä olla kaunis, mutta ei tuoda kauneuttaan itse esiin – saati nauttia ja hyötyä siitä. Sehän se missifinalistien suurin synti taitaa olla. 

Tämän vanhentuneen ajatuksen tilalle voitaisiin pikkuhiljaa vaihtaa vaikka sellainen sääntö, jonka mukaan fiksut ihmiset eivät väheksy niitä, jotka haluavat häpeilemättä nauttia omasta kauneudestaan.

Nykyajan ihminen ei arvostele toisia ulkonäön perusteella. Voidaanko sopia, ettei arvioida ihmisiä myöskään missikisaosallistumisen perusteella?

Sillä, että me naiset mollaamme toisia naisia, ei saavuteta mitään hyvää.

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.

Sarjassa ei oteta enää mittaa siitä, kenellä on eniten uraa takana. Suorakulmaisen pöydän ääreen on löydetty musiikillisia neroja.

Olisi hyvä tajuta lopettaa ajoissa”, jupisin ääneen, kun Vain elämää -sarjan 9. kauden artistit julkaistiin. En ole katsonut sarjaa enää muutaman kauden jälkeen, koska mielestäni kaikki oleellinen oli jo tarjoiltu ja uusien kausien tehtailu vaikutti epätoivoiselta.

Vaikka formaatti onkin kulunut lähes puhki, eksyin tuoreen kauden ensimmäisen jakson ääreen uteliaisuuttani. Seuraavaksi ahmin heti toisen jakson putkeen.

Minulle selvisi heti, että sarjassa ei ole enää kysymys siitä, kuinka vanhoja uranuurtajia pöydän ääreen saadaan. Se ei ole enää itseisarvo. Mukana on artisteja, joilla on vain yksi albumi tai he ovat suurelle yleisölle melko vieraita. Mutta näissä tyypeissä on enemmän potentiaalia kuin monissa aiempien kausien konkareissa.

Hänen vertaistaan lyyristä neroa ei olla nähty ja tuskin tullaan näkemään aikoihin tässä sarjassa.

Ellinoora onnistui räjäyttämään pankin jo ensimmäisessä jaksossa. Jo alun perusteella voi nopeasti ynnätä yhteen, että tämä nainen tulee valloittamaan vielä koko Suomen, sillä hänessä on aidosti munaa ja sitä hemmetin ääntä. Tämän naisen matka on hädin tuskin alkanut.

Pyhimys, eli Mikko Kuoppala on ollut Suomirapin suursuosikki jo pitkään, mutta sarja tarjoaa hänelle paikan koko kansan Mikkona. Jos et vielä tunne Pyhimystä, nyt on viimeistään aika päivittää itsensä nykyaikaan.

Konserttiyleisöstä artisti vaikuttaa etäiseltä ja eleettömältä, mutta Satulinnan pöydän ääressä Mikosta kuoriutuu kaikkien aikojen huomaavaisin ja rakastettavin tyyppi kaikessa tavallisuudessaan. Hänen vertaistaan musiikillista ja lyyristä neroa tuskin tullaan näkemään aikoihin tässä sarjassa. Tämän todistaa Mikon versio Ellinooran kappaleesta, joka nähdään perjantain jaksossa.

Maailma olisi paljon parempi paikka, jos jokainen meistä olisi vähän enemmän Anne.

Vanhoista konkareista pöydän putsaa Pepe Willberg. Hän on vanhan kansan mies, joka ensin kuuntelee mitä sanottavaa muilla on ja puhuu vasta sitten. Pepen alku sarjassa on kankea, mutta hän hurmaa katsojat Ellinooran päivänä kukkaseppeleeseen somistautuneena. Vaikka mies istuu pöydän ääressä hiljaisena, hän kajauttaa päädyssä soundeja, jotka saavat kuulijan silmäkulmat kostumaan kuin varkain.

Anne Mattila on tuttu hahmo iskelmäsukupolvelle, mutta kaltaiselleni nuorisolaiselle hän oli kauden vierain ja luotaantyöntävin hahmo. Vähänpä tiesin, sillä hänestä tuli hetkessä parikymppisen katsojan suosikki. Mattila huokuu vilpitöntä aurinkoisuutta ja viisautta, jota saamme varmasti kuulla paljon kauden aikana. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos jokainen meistä olisi vähän enemmän Anne.

Meneillään on introverttien kausi, sillä moni pöydän äärellä istuva on kertonut olevansa hiljaisempaa sorttia ja noh, tunnelma oli paikoin vaivaannuttava ensimmäisessä jaksossa. Tällä kaudella artistit kuitenkin näyttävät epäilijöille ainutlaatuisuutensa ja osoittavat, että tätä kautta ei tehty turhaan.

MetalLikka

Oho, rakastuin uudelleen Vain elämää -sarjaan! Introvertit musiikkinerot ovat parasta, mitä ohjelmalle on tapahtunut

Biisit on parasta mitä tämä sarja tarjoaa. On mielenkiintoista kuulla eri versioita tutuista kappaleista ja kappaleiden syntytarinoita. Vähän ärsyttää kun Terhi Kokkonen hyllytettiin viime kaudella. Hänen versioitaan olisin kuunnellut mielelläni enemmän. Ei minua kiinnosta artistien yksityiselämä eikä haittaa ollenkaan vaikka olisivat hiljaa asioistaan. Musiikki on tärkeintä.
Lue kommentti