Ulla Virtanen haluaisi tietää kaikesta kaiken. Kuva: Juha Salminen
Ulla Virtanen haluaisi tietää kaikesta kaiken. Kuva: Juha Salminen

Haluaisin pysyä paremmin kärryillä uutisista ja maailmanmenosta, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Eräänä päivänä vilkaisin ohimennen suosikkijugurttini purkin kyljestä sen sisältöä ja järkytyin. Hedelmäpommiksi kutsuttu herkku sisälsi vain vadelmaa, aprikoosia ja persikkaa. Olin jostain syystä kuvitellut jugurtin olevan todellinen hedelmien sambakarnevaalit, vitamiinien hulabaloohulinat. Kaikki hedelmät ananaksesta viinirypäleeseen. Vaan ei.

Tämä uusi tieto sai maailmani järisemään ja minut miettimään, miksi olen kaikki nämä vuodet vain olettanut jotain? Mistä muusta en vain ole ottanut selvää? Ja mistä edes pitäisi tietää enemmän?

Haluaisin pysyä paremmin kärryillä uutisista ja maailmanmenosta. En ole oikein perillä Israelin ja Palestiinan kriisistä, enkä täysin tiedä, mitä kaikkea sote-uudistuksella haetaan. Samaan aikaan tuntuu, tai ainakin niin selitän itselleni, että näyttelijänä ja kirjoittajana joudun jo käsittelemään niin paljon tekstiä, että aamuista sanomalehteä lukiessani kaipaan palkankorotusta.

Näyttelijäntyön opettajani tosin kiljuisi minulle juuri nyt vihaisena, sillä hänestä meidän tulee lukea lehdet joka aamu. Tiedän tiedän! Kannatan suuresti ja kovaan ääneen kaikkea koulutusta ja sivistyksen lisäämistä. Ja sitten käynnistän jälleen yhden osan suosikkisarjaani suoratoistopalvelusta ja päätän vilkaista uutisotsikot lehden sijaan Twitteristä.

On mielestäni kohtuuttoman vaikeaa tehdä kaikin puolin hyviä päätöksiä.

Koetan kovasti olla järkevä ihminen. Yritän kierrättää ja olla ekologinen ja hyvä toisille ihmisille. Haluaisin tietää enemmän. Tietää, mitkä ovat hyviä valintoja. Ostan luomua ja reilua kauppaa ja yritän vähentää muoviroskan määrää ja satsata lähiruokaan. Ja sitten toisaalta en kuitenkaan ole varma, mitkä valinnat ovat oikeasti parhaita valintoja. Esimerkiksi kumpaa ostaa: mahdollisesti hieman likaista kalaa läheltä Itämerestä vai kalaa kaukaa, minkä kuljetus Suomeen aiheuttaa ekologisia haittoja? Muutama pitkä lento vuodessa vai koko vuosi autoilua, lihansyöntiä ja maitotuotteita? Muovipullossa sampoota vai palasampoo Intiasta ja menetetyt hermot, kun se sulaa pitkin suihkukaappia.

On mielestäni kohtuuttoman vaikeaa tehdä kaikin puolin hyviä päätöksiä.

Päädyin lopputulokseen: Kaikkea ei voi eikä ehdi selvittää. Eivätkä kaikki asiat edes ole niin yksinkertaisia – sitä yhtä ainoaa oikeaa vastausta monissa asioissa kun tuskin edes on.

Mutta tiedon etsintää ei pidä lopettaa. Kun pitää silmät ja korvat auki uudelle tiedolle, aina jotain tarttuu: vuosien varrella innostuneisuus oppimista ja uusia asioita kohtaan. Tottumus lukea enemmän ja erilaisia asioita. Kuuntelun taito. Ja tietenkin myös se, että hoksaa lukea joskus ne jugurttipurkin tuoteselosteet.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Mitä hedelmäpommijugurtti opetti minulle elämästä?

Tavattoman imponoivaa-not.Tervetuloa meidän miesten maailmaan. Tuollaista ajatushautomoa suorituspainetta se on miehen elämä ollut jo kauan kauan ennen kuin nainen edes alkoi haaveilla tekevänsä elämässään muuta kuin että osaisi laittaa päänsä luolastaan juuri sen oikean luolamiehen nuijan alle joka sen sakset sitten aukaisee ja tuupaa tiineeksi. No hyväänhän se ajattelu maailmantuskineen naisellekin tekee, mutta jos se alkaa vahdata kuin mies MM-jalkapalloa telkusta, niin minä en ainakaan...
Lue kommentti

Kenenkään ei pitäisi potea murrehäpeää.

Kun uusien tuttavien kanssa keskustellessa käy ilmi, että olen Rovaniemeltä, on kysymyspatteristo yleensä aika samanlainen – porotilanne ja saamen taidot kiinnostavat.

Sama kuin helsinkiläiseltä tiedustelisi Jyväskylän asioita.

Lappilaiseen yhdistetään perusteella helposti sellaisia piirteitä kuin rento, rehti ja rehellinen. On kuulemma hyvä, jos työhaastattelussakin puhhuu vähän korostetusti. Samaa kuulee usein oululaisilta ja itäsuomalaisilta.

Toisaalta, samojen seutujen edustajat ovat Hesassa myös juntteja, junantuomia ja maalaisia. Kiva juttu, joka opetti minua pistämään murteeni piiloon. En häpeä, mistä tulen, vaan sitä, miltä kuulostan.

Esimerkiksi armeijassa oli parempi olla vain osa massaa. Kun mie muuttui määksi, ei porojen perään kysellyt kukaan. Kuittailua ei tarvinnut kuunnella – paitsi silloin, kun soitti kotiväelle. Siellä ei ymmärretty, mikä on spora.

Ikävä juttu on se, että murre ei tullutkaan niin vain takaisin. Kuulemma puheestani ei juurikaan huomaa, että olisin Lapista. Keskusteluissa välttelen minä-sanaa, sillä mikään vaihtoehto ei tunnu omaan suuhun sopivalta. Se on sääli.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta. Silloin pitää soittaa kotiin tai kavereille, joiden puhe palauttaa minut takaisin minuksi.

Miksi murre sitten hävettää? Sen kun tietäisin. Vaikka jokaisella murteella on hyvät ja huonot puolensa, etenkään nuorena ei halua erottua joukosta.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta.

En ole ainut, joka asian kanssa tuskailee. Savolaisia pidetään kieroina ja hämäläisiä yksinkertaisina. Maalla stadilaiset koetaan puolestaan snobeiksi. Määritelmien paikkansapitävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta luonneanalyysi puheenparren perusteella on jokseenkin pikaista toimintaa.

Tälläkin hetkellä moni pakkailee kamojaan kohti uutta kaupunkia, johon työ- tai opiskeluhommat johdattavat. Seura tekee kaltaisekseen, ja veikkaisin, että ensilumeen mennessä olemme saaneet jälleen uusia murrehäpeään sortuneita.

Kokemusasiantuntijana voin kertoa, että häpeä on turhaa. Feikkikieli kuulostaa vain typerämmältä. Murteiden hävitessä yleiskieli on ottanut vallan, ja murteista alkaa tulla kirjaimellisesti katoavaa kansanperinnettä.

Jospa ei annettaisikaan sen tapahtua, vaan oltaisiin ylpeitä juuristamme. Pitkään matkustelleet tietävät, että ulkomailla suomen kuuleminen tuo mukavan kodikkaan olon. Vaikka Alanyassa Matti Nykäsen keikalla sitä ei välttämättä vielä huomaa, niin jossain vaiheessa suomen kieltä alkaa kaivata.

Sama pätee murteisiin jo Suomen sisälläkin.

Etelään läksiessäni minua ohjeistettiin, että murre on vain vahvuus. En uskonut silloin, mutta allekirjoitan sen nyt. Antti Tuisku sen parhaiten osoittaa. Lupaankin ottaa Antista mallia ja alkaa harjoitella murteeni puhumista uudestaan.

Täytyy vain muistaa ohje: Ei hoota joka paikhaan panna, vaikka monheen paikhaan panhaanki.

Kimi Räikköstä pidetään vakavana tuittupäänä, joka pitää mediaa pilkkanaan. Totuus on kuitenkin toinen, kuten Räikkösen kirjanjulkistustilaisuuksissa nähtiin.

Kimi Räikkönen ja Kari Hotakainen istuvat vierekkäin karaokebaarin puisilla baarijakkaroilla. Miehet pitävät käsissään mikrofoneja, kuten karaokebaarissa on tapana. Tällä kertaa ei hoilata Joutsenlaulua, vaan meneillään on Hotakaisen kirjoittaman, Räikkösestä kertovan Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan mediatilaisuus.

Sanotaan se nyt tähän alkuun: jos Kimi Räikköseltä tulisi stand up -keikka, olisin eturivissä.

Tänään siitä saatiin esimakua.

Kun Kimiltä kysytään, mitä hän tiesi Karista etukäteen, hän kertoo näin.

– Kari on hieno kirjailija. Kuulemma saanut kaikennäköisiä mitaleitakin.

Entä onko Kimi itse lukenut yhtään Karin kirjaa?

– Luin viime yönä – tätä teosta, sun tekemää. En ole muuta lukenut ja tuskin tulen lukemaan, Kimi kertoi Karille pokerinaamalla, televisioruudulla näkyvää Räikkös-kirjaa osoittaen.

***

Kimi kertoi eräässä haastattelussa, että kisan tylsin hetki oli haastattelussa oleminen. Kun häneltä tänään kysytään, oliko tämä kirja sitten tylsä hetki, Kimi vastaa kesken kysymyksen.

– Ehdottomasti. Jos minä olisin saanut päättää, emme istuisi kukaan täällä. Mutta en jaksanut alkaa niin kauaa väittämään vastaan. Istutaan nyt hetki.

Yleisö repeää, minä mukaan lukien. Se on erikoista, sillä loppujen lopuksi vitsi on aika nuiva.

Mutta Kimistä ei ole totuttu saamaan mitään. Hänen juttunsa kiinnostavat, koska ihmiset odottavat, mitä mies tällä kertaa letkauttaa. Kimi tunnistaa tilanteen.

Kysytään, ovatko herrat istuneet toistensa kyydissä autoissa kirjantekovaiheessa.

– En tiedä, olenko Karin kyydissä ollut, Kimi aloittaa.

– Et todellakaan ole, Kari vastaa ja jatkaa:

– Mutta minä olen ollut sinun kyydissäsi. Kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että liikennemerkit ja nopeusrajoitukset ovat Kimille viitteellisiä.

– Suuntaa antavia. Mutta ne ovat ulkomailla. Minähän ajan aika sujuvasti omasta mielestäni. Se riittää minulle, jatkaa Kimi.

– Se on se takapenkkiläisen kohtalo, Kari toteaa.

– Olen varmasti antanut vaihtoehdon, että voi myös kävellä, Kimi letkauttaa.

***

Loppua kohden mediatilaisuudesta tulee vitsikilpailu. Kumpi saa toisen nauramaan ensimmäisenä?

Viimein se hetki koittaa. Mediasta tiedustellaan jotain Kimin 16 päivän ryyppyputkesta, josta kirjassa mainitaan muutaman sivun verran. Kimi vastaa jotain, mutta Kari saa kilpakumppaninsa nauruun.

– Jos on 18 vuotta ajanut, ja siitä 16 päivää juonut, niin se on aika vähän.

Kamerat välkkyvät, kun Jäämies antautuu johonkin nauruntapaiseen.

***

Toimistolle päästyäni ehdin vielä seuraamaan Kimin ja Karin yleisölle järjestettävää tilaisuutta. Kimiltä kysytään, mitä terveisiä hän haluaa yleisölleen lähettää.

– Toivottavasti tykkäätte kirjasta. Jos ette, niin ei varmaan voi palauttaa.

Ja ihmiset nauravat. He saavat Kimistä jotain, mitä kesken formulakisan ei saa.

Miljardit ihmiset nauravat päivittäin. Niin tekee myös Kimi Räikkönen. Me emme sitä vain yleensä näe, ja siksi se on erikoisen palkitsevaa. Siinä se kivikasvo nyt velmuilee.

Kimi sanoi, että haluaisi voida viedä lapsensa esimerkiksi Linnanmäelle ilman, että joku tulisi pyytämään kuvaa tai nimikirjoitusta. Miljoonia tienaavaa formulatähteä käy jopa sääliksi.

Taitaa se stand up -keikkakin jäädä.