Lapsi pystyy suurempiin asioihin kuin kokenein terapeutti tai guru, Ile Uusivuori kirjoittaa.

Tänä iltana uni ei vain tule. Sängyssä lojues­sani mietin kysymystä, jonka ystäväni esitti minulle aiemmin kahvikupin ääressä: ”Mistä mä Ile jään paitsi, jos en halua lapsia?”

Silloin en osannut tarjota ystävälleni muuta kuin pinnallisen hekoheko-vastauksen: ”Jäät paitsi unettomuudesta ja siitä, miltä tuntuu, kun ei saa enää käydä vessassa yksin.”

Todellisuudessa lopullista vastausta ei ole. Jokainen vanhempi kokee vanhemmuuden omalla tavallaan, joten vastaaminen yleispätevästi on miltei mahdotonta. Voin vastata vain omasta puolestani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, maailmani muuttui. Se ei tapahtunut hetkessä, vaan rimpuilin muutosta vastaan pitkään. Jo pian lapsen syntymän jälkeen olin jatkamassa elämääni sellaisena kuin se oli aina ollut. En ymmärtänyt lainkaan, että samalla alkoi syntyä myös isä – uusi minä, jota en ollut tavannut aikaisemmin. Naiivi ajatukseni siitä, että opettaisin lapselleni elämää, karisi vanhemmuuden alkumetreillä. Asia oli nimittäin tasan toisin päin: pieni poikani oli tullut tänne opettamaan minua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pieni poikani oli tullut tänne opettamaan minua.

Isyyden myötä vuosikymmenten aikana mieleni kaukaisimpiin sopukoihin sulkemani ennakkoasenteet, pelot, patoutumat, mustavalkoiset ajatukset, ulkopuolelta sanellut elämän sään­nöt ja varmat vastaukset alkoivat nous­ta pintaan yksi kerrallaan. Pieni olento saapui arkeeni ja pakotti minut avaamaan sydämeni epätäydellisyydelleni. Hän sai kyseenalaistamaan kaiken, mutta samalla rakasti minua täydestä sydämestään, yhtä paljon kuin minä häntä. Väitän, ettei samaan olisi pystynyt kokeneinkaan terapeutti tai guru.

Ei tarvinnut enää mennä Balille etsimään itseään joogaretriitille, keskittymään minuun samalla kun minä kehityn ja minä nautin elämästäni minun selfieissäni miettimässä, mitä minä haluan elämältä.

Ensi kertaa rakastin jotakin enemmän kuin itseäni.

Ensimmäistä kertaa rakastin vilpittömästi jotakin enemmän kuin itseäni. En tietenkään aluksi tajunnut tätä muutosta, joka hitaasti mutta varmasti tapahtui. Lapsi tuli ja pakotti minut käsittelemään suurimmat kipupisteeni – juuri ne, jotka olisin mieluummin lakaissut maton alle, ja jatkanut crossfit-harrastustani. Lapsi näytti henkisen peilikuvani ja sanoi: ”Tämä sinä todella olet. Mitäs nyt tehdään?”

Olen ottanut haasteen vastaan. Joudun jatkuvasti kohtaamaan rajani ja heikkouteni samalla, kun saan rakastaa enemmän kuin ikinä kuvittelin osaavani. En usko, että kukaan olisi pystynyt murtamaan muurejani kuten lapset. He kirjaimellisesti repivät sydämeni auki ja tekivät minusta onnellisemman miehen.

Minä olisin jäänyt paitsi kyvystä muuttua.

Prosessin vahvuus on siinä, että se jatkuu joka päivä. Kuin meren aalto, joka muokkaa kiveä jokaisella pyyhkäisyllä. Sen kokee hiekkalaatikolla, nukuttaessa, syödessä, vaippaa vaihtaessa, leikkiessä ja jopa yöllisissä huutokonserteissa.

Vastaus ystäväni kysymykseen: ”Mistä mä jään paitsi, jos en halua lapsia?” Et mistään. Se on sinun päätöksesi ja sinun elämäsi. Minä olisin jäänyt paitsi kyvystä muuttua. Hyväksyä elämän eri vaiheet ja nauttia niistä. Olisin jäänyt paitsi elämäni kokonaisvaltaisesta kokemisesta, minkä lapseni minulle opettivat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla