Nykyisin harvemmin tavataan tuttuja ihan ex tempore. Vaikka se monesti olisi mukavaa, meillä kaikilla on omat velvoitteemme ja suunnitelmamme. Itseäni esimerkiksi sitoo ulkoilutusta odottava karvakorva.
Toisaalta tapaamisten sopiminen hyvissä ajoin etukäteen ei ole yhtään sen helpompaa. Jos kahvittelua tai leffailtaa ehdottaa, usein vastaus kuuluu nykyään: ”En tiedä vielä, mitä teen tuolloin”. Vastauksen ymmärtää, jos kaveri on vaikka vuorotyöläinen, mutta useimmissa tapauksissa kyse ei ole tästä.
Ihmisiä tuntuu nykyään vaivaavan piinallinen paitsi jäämisen pelko eli FOMO (fear of missing out). Meihin on pesiytynyt voimakas individualismin eetos: minusta on tullut meitä, ja varsinkin sinua, tärkeämpää. Moni venyttää sitoutumistaan illanviettoihin tai lenkkiseuraksi viime tinkaan siltä varalta, että ilmaantuisi jotain vielä kiinnostavampaa.
Facebook-tapahtumien halvattu ehkä-vaihtoehto on juurtunut ihmisten mieliin myös elävässä elämässä. Ihmiset roikkuvat ehkä-tilassa aivan viime hetkiin saakka. Kattellaan sitä lounasta sitten lähempänä! Palaillaan asiaan! Tällaisiin viesteihin kiteytyy kuitenkin vaatimus siitä, että toinen pitää kalenteriaan varattuna ilman mitään takuita tapaamisen toteutumisesta.
Että jos mitään muuta ei satu ilmaantumaan, voidaan ehkä nähdä.
Minun on vaikea sulattaa tällaista. Jos et pysty sanomaan, onko sinulla kyseisenä ajankohtana muuta menoa, ei sitä todellisuudessa ole. Jos et kykene sitoutumaan viettämään aikaa toisen ihmisen kanssa, vaikka sinulla ei olisi tapaamiselle mitään estettä, lähetät samalla selkeän viestin:
Hän ei ole sinulle tärkeä.
Juttu on julkaistu aiemmin Me Naisissa lokakuussa 2019
