Yhä liian usein mies yrittää kertoa, millainen naisen kuuluisi hänen mielestään olla. 

”Viehättävä kaunis nuori nainen tulee vastaan. Kohdallani hän narahtaa 'Voi vittu'. Silmissäni hän rupsahtaa ja näyttää vanhalta noita-akalta”, pohti mieskeskustelija alkuviikosta Twitterissä.

Onko se jotain kriiseilyä, kun mies tiettyyn ikään tullessaan alkaa käyttäytyä naisia arvottavasti? Entä onko siihen jotain ehkäisykeinoa, jotta tällaiselta voisi välttyä?

Itseni puolesta kyselen. Olisi melko ikävää herätä jonain päivänä ja huomata, että minusta on tullut kusipää.

Miehenä saan usein hävetä, kun kanssani oletettavasti saman sukupuolen edustaja päättää näyttää sanallista osaamistaan, ja ulos putkahtaa jotain alun esimerkin kaltaista.

Kaikki tietävät, että kiroilu on jokseenkin rumaa. Miksi käytöstapakritiikkiin sitten pitää sekoittaa naista halventavaa haukkumista?

Koska miehet haluavat kertoa, millainen nainen on. Siitä on ollut taas hiljattain useita esimerkkejä, kuten Ilta-Sanomien kolumnissa, jossa Tuomas Manninen kritisoi television viivettä tytöttelyn kautta.

Tyttöjen ja naisten halutaan käyttäytyvän tietyn mallin mukaan, sillä miehet kaipaavat jonkinlaista naista elämäänsä. Kaunista ja kunnollista, joka ei kiroile mutta keittää perunat oikein, kuten äiti teki. Sellaista naista, joka olisi entisaikana siivonnut torpan kuntoon, kun mies itse olisi heilunut hangon kanssa heinäpellolla.

Tuskin kukaan nainen kuvittelee, että elämä olisi elettävä vain miestä varten.

Mistä miesten harhakuva sitten muodostuu? Ainakin vanhanaikaisesta kasvatuksesta ja kulttuurista. Tyttölasta torutaan paskan hokemisesta, koska se ei sovi kiltin tytön suuhun. Pojille se on sallitumpaa, sillä heistä tulee kuitenkin rekka-, putki-, meri- tai muita miehiä. Äijiä.

Syntymässä määritetty sukupuoli ei tarkoita, että olisi pakko pukea päälle vain sinistä tai pinkkiä, joten esimerkiksi käytöstapojenkin soisi kuuluvan kaikille.

Kun sukupuolineutraaliudesta puhutaan, sitä kritisoidaan, koska ”pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä”. Eihän biologisella sukupuolella tarvitse olla kasvattamisen kannalta väliä. Syntymässä määritetty sukupuoli ei tarkoita, että olisi pakko pukea päälle vain sinistä tai pinkkiä, joten esimerkiksi käytöstapojenkin soisi kuuluvan kaikille.

On hienoa huomata, että miesten typerät avautumiset herättävät runsaasti vastustusta, etenkin niissä, joita ulostuloissa halveerataan. Tyhmyyden tuomitsemista toivoisi silti kaikilta.

Haluaisin uskoa, että kymmenen vuoden päästä seksististä ilmiötä ei enää olisi, kun me nuoremmat ikäluokat vartumme keski-ikäisiksi miehiksi ja naisiksi. Yksilönä saisi sitten tehdä mitä haluaa – vaikka kiroilla, jos vituttaa.

Muokattu 19.7. klo 15:42: Tarkennettu kolumnin kolmatta kappaletta.
Muokattu 20.7. klo 9:23: Poistettu henkilön nimi ja linkki jutun alusta.

Lapsiaikuisiin väsynyt täti

Miksi keski-ikäisten miesten pitäisi saada sanella, miten nuori nainen käyttäytyy?

Vai ottaa Me Naisetkin tavakseen leimata osalllista kuulematta somekeskustelijoita kusipäiksi. Eipä tarvitse enää lehteen päin sylkeäkään. Alle kolmekymppiset kaikkivoipaisuusharhaiset opintonsa kesken jättäneet minäkeskeiset pikkutytöt ja -pojat ovat riehuneet kuin viimeistä päivää somessa kommentista. Kasvakaa aikuisiksi, käyttäytykää kuin aikuiset ja jos olette toimittajia, käyttäytykää kuin toimittajat. Kusipääksi nimittely vie vain JSN:ään ja ura jää lyhyeen.
Lue kommentti
häpeä

Miksi keski-ikäisten miesten pitäisi saada sanella, miten nuori nainen käyttäytyy?

Siis kehtaatte nostaa henkilön twiitin artikkeliksi ilman että edes yritätte piilottaa tämän henkilöllisyyttä? Tuliko mieleen katsella noita kommentteja joita hän on saanut? HÄPEÄ! Tämä on niin uskomatonta sontaa, että tämä menee jo koulukiusaamisen puolelle. Sellaisen koulukiusaamisen, jossa ensin koko luokka kiusaa yhtä, sitten siihen yhtyy jo naapuriluokatkin.
Lue kommentti

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.