Anna Perho haluaa vain unohtaa kaiken. Twitter: @annaperho Kuva: Juha Salminen
Anna Perho haluaa vain unohtaa kaiken. Twitter: @annaperho Kuva: Juha Salminen

Joskus tuntuu kuin emme edes toivoisi kenenkään muuttuvan, Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan.

”Elämän tärkeimmistä ihmisistä ei kannattaisi päästää irti.”

”Ainoa tapa tulla nähdyksi sellaisena kuin on ollut jossain tietyssä ikävaiheessa, on tulla nähdyksi sen ihmisen kautta ja silmin, joka oli silloin eniten läsnä.”

Näin sanoi ihailemani Samuli Putro Hesarin haastattelussa. Mutta ihailustani huolimatta ajattelen aivan toisin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itse en totisesti halua tulla nähdyksi sellaisena kuin olin esimerkiksi vuosina 1991 (haahuilua kansanopiston taidelinjalla, täysin hukassa itseltä, ei aavistustakaan mitä halusin tehdä isona, kamalia poikaystäviä), 1998 (aloitteleva äiti, liikaa mammapalstaa, järkyttävä vaate-, hius- ja silmälasityyli) tai 1.5.2019 (kankkunen).

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Mielikuva siitä joka joskus olit, hallitsee usein ihmissuhdetta tänäkin päivänä. Siksi luokkakokouksissa otetaan aina samat roolit: pelle, huutosakin johtaja ja nörttihissukka toistavat vanhaa kuviota, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi 20 vuotta. Ärsyttävää.

Entä perheet sitten! Niissä saa harvoin muuta roolia kuin sen, joka syntyi jo kehdossa. Vaikka kuinka olisi kasvanut ihmisenä, joku perheenjäsen on aina irvimässä siitä, miten huono häviäjä olet, koska suutuit vuonna 78 kun hävisit Kimblessä.

 

Joskus tuntuu kuin emme edes toivoisi kenenkään muuttuvan. Miksei voitaisi olla kuin silloin ennen? Kuin Mikan faijan BMW:ssä?

No koska nyt on nyt, ja olemme parempia versioita itsestämme kuin etsikkovuosina. Ei kenenkään velvollisuus ole esittää sitä, joka joskus oli.

Ja tärkeimmistäkin ihmisistä täytyy päästää tarvittaessa irti. Tai ainakin ajatukseen kannattaa totuttautua, sillä rakkaus on elämän hillittömin riskirahasto: laitat all in tietäen, että lopputulos on aina menetys.

Toki voit viettää ihmisen kanssa loppuelämän, olla jonkun kanssa ikuisia ystäviä, saada lapsia. Mutta jossain vaiheessa joudut luopumaan näistä kaikista.

 

Väliaikaisuus tekee parhaista ihmissuhteista arvokkaita. Kun on oikein läheinen tai oikein innostunut toisesta ihmisestä, ajan rajallisuuden tiedostaa terävämmin.

Albert Espinosa kuvaa tätä hienosti kirjassaan Keltainen maailma. Syöpää sairastanut Espinosa vietti pitkiä aikoja sairaalassa, jossa kanssapotilaista tuli vertaiskokijoita, ihmisiä, jotka ymmärsivät toisiaan paremmin kuin kukaan muu.

Luulisi, että tuollainen kokemus yhdistää ystävät loppuelämäksi (siis jos sellainen osapuolille suodaan). Mutta ei. Espinosa kertoo, että kuin sanattomasta sopimuksesta sairaalakaverit eivät koskaan tavanneet toisiaan sairaalan ulkopuolella.

Espinosan kuvaamat ihmiset ovat mukanasi jonain merkittävänä ajanjaksona ja ovat sinulle silloin tärkeitä. Mutta kun elämä menee eteenpäin, he jäävät ja joskus tilalle tulee taas uusi ihminen – joku joka ei todellakaan tiedä, kuinka karmea tyyli sinulla oli vuonna 1994.

Vierailija

En mä kyllä ihan täysin allekirjoita otsikon väitettä. 
Menin ekan kerran luokkakokoukseen 11v kirjoituksista. Oli hämmentävää ja iloista nähdä kaikki vanhat tutut. Jonkun verran sitä samaa asetelmaa oli kuin koulussakin. Toisaalta kaikilla oli aikuiselämä edelleenkin aika aluillaan - noin kolmekymppiset ovat vielä uran alussa ja hakevat rooliaan.

Tästä viiden vuoden päästä mukana oli vielä muutama toisia nenän vartta alaspäin katsovia nirppanokkaisia tyttöjä, mutta suurin osa oli innoissaan luokkakavereiden vauvauutisista.

Kun oli kulunut 19v kirjoituksista, alkoi tapaamiset tulla relammiksi. Ihmiset alkaneet löytää paikkaansa työelämässä ja lapset kasvaneet. Tapaaminen oli tavallaan "kivojen ja fiksujen" ihmisten kohtaamista.

Nyt meidän kirjoituksista on kulunut yli 25 vuotta. Vanhat asetelmat eivät ole oikeastaan läsnä. Osa jättää tulemasta paikalle, ehkä peläten jotain? Ovat menestyneet liikaa ja pelkäävät kateutta? Ovat mielestään menestyneet liian vähän ja pelkäävät noloutta? Paikalle oikeastaan saapuu usein joukko "kivoja tyyppejä", vanhoista ajoista puhutaan jotain, mutta ymmärtävällä huumorilla. Ihmisillä on mielenkiintoisia uravalintoja ja aina välillä syntyy yhteistyökuvioita. Luokkakokoukset ovat hauskoja tilanteita, joissa kaikki saavat tilanteen ihan pikkuisen olla pöllöjä tutussa seurassa. Kukaan ei esitä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla