Kuvat
Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen aikoo vielä jonain päivänä järjestää ystävänpäiväjuhlat rakkaimmilleen.
Karoliina Pentikäinen aikoo vielä jonain päivänä järjestää ystävänpäiväjuhlat rakkaimmilleen.

Todelliset ystävät ovat minulle niitä, jotka muistuttavat heikolla hetkellä, kuka olen, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa. 

Jouduin muutama kesä sitten somemyrskyn silmään. Olin kirjoittanut blogiini mielipidekirjoituksen, joka levisi salamana keskustelupalstoille ja iltapäivälehtien otsikoihin. Eikä aikaakaan, kun tuhansilla ihmisillä oli jo mielipide minusta. Nimenomaan minusta, ei tekstistäni.

Kohu laantui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, mutta sitä ennen olin jo ehtinyt menettää pari tuhatta Instagram-seuraajaa, antanut haastattelun Helsingin Sanomille ja maksanut itseni kipeäksi kriisiviestintägurun neuvoista.

Minä kuitenkin sukelsin omassa surkeudessani vielä silloinkin, kun ihmisillä oli jo uusi lynkkauksen kohde. Olin tehnyt sometyötä jo vuosia, minua oli pyöritelty liemissä jos toisissakin, mutta tämä tapaus otti kovemmalle kuin mikään aikaisemmin tai sen jälkeen. Minua hävetti olla minä. Tai ei se, kuka oikeasti olin ja mitä ajattelin, vaan se, mitä moni kuvitteli minun olevan. Koska sellaista ihmistä olisin itsekin halveksinut. Tunne oli niin voimakas, että harkitsin jopa alan vaihtoa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ystäväni, perheenjäseneni ja työkaverini yrittivät kaikki piristää oloani omalla tavallaan. He tsemppasivat, käskivät olla välittämättä ja muistuttivat, että he olivat vierelläni edelleenkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokainen kannustava sana tuli todelliseen tarpeeseen, mutta yksi ystävyydenteko oli ylitse muiden. Lapsuudenystäväni Inari oli tentannut viesti toisensa perään, kuinka voisi auttaa minua. Kun olin vastannut jo kymmeniä kertoja ”et mitenkään, mutta ihana kun kysyit”, en jaksanut käydä enää samaa keskustelua, vaan tekstasin päähäni juolahtaneen lauseen: ”Tokihan kärrynpyörä alasti piristäisi.”

Lähdin töihin ja unohdin heittoni saman tien. Kunnes puhelin piippasi ja eteeni avautui video, jossa ystäväni marssii helsinkiläisen taloyhtiön pihalle ilman rihman kiertämää. Ja totta tosiaan – pisti pari alastonta kärrynpyörää! Hänen miehensä kuvasi pyörähtelyä sisältä käsin ja pariskunnan lapset ihmettelivät videolla, mitä hupsua äiti oikein ulkona puuhasi.

Tuijotin puhelintani epäuskoisesti, ja ensi kerran viikkoihin nauroin niin, että vatsanpohjassa tuntui. Hekotin ja itkin. Miten hullu nainen! Miten ihana ystävä!

Video ei poistanut hetkessä itsesäälissäni rypemistä, mutta totta tosiaan teki hyvää. Ystävän totaalinen heittäytyminen mukavuusalueensa ulkopuolelle sai muistamaan, mikä onnenmyyrä olinkaan. Tuntemattomat pitivät minua ehkä törppönä, mutta rakkaimpani olivat valmiita tekemään puolestani mitä vain. Se veti nöyräksi ja kiitolliseksi.

Ystävyydelle on annettu kirjallisuudessa miljoonia määreitä. Minulle ystävät ovat niitä, jotka muistuttavat heikolla hetkellä, kuka olen. Ystävät pysyvät yhdessä rintamassa epähohdokkainakin hetkinä.

Ja heitä naurattaa vinksahtanut nakuhuumori.

Sisältö jatkuu mainoksen alla