Anna Perhon mielestä elämässä on sellaisiakin asioita, jotka vain kuuluu kantaa yksin. Kuva: Juha Salminen
Anna Perhon mielestä elämässä on sellaisiakin asioita, jotka vain kuuluu kantaa yksin. Kuva: Juha Salminen

– Meidän maamme voi olla tilastojen mukaan maailman onnellisin, mutta ruotsalaiset osaavat ottaa omasta elintasostaan ja onnekkuudestaan kaiken irti, kirjoittaa Anna Perho.

”Niin, Pernilla. Kertoisitko vielä tarkemmin anaalikrampeistasi?”

Eräs luonnevioistani on rakkaus ruotsalaisia kohtaan. En saa tarpeekseni heidän rentoudestaan enkä siitä naiivista luottamuksesta, jota heillä tuntuu olevan koko maailmaa kohtaan. Meidän maamme voi olla tilastojen mukaan maailman onnellisin, mutta ruotsalaiset osaavat ottaa omasta elintasostaan ja onnekkuudestaan kaiken irti.

Niinpä tässäkin lukemassani haastattelussa ruotsalainen supertähti, laulaja-näyttelijä Pernilla Wahlgren ”nauraa hersyvästi”, kun toimittaja nyhtää lisätietoa Pernillan hanurin sisäisestä elämästä.

”Netti on tehnyt kaikesta näkyvää. Siis ihan kaikesta.”

Yleensä pidän epäuskottavana lehtijuttuun leivottua väitettä, että haastateltava nauraa puhuessaan. Se on vain kömpelö tapa ilmaista, että ihminen on vaivautunut. Mutta Pernillan kohdalla uskon, että hänen hammasrivistönsä välkkyy Vätternin leveydeltä.

Silti haastattelu vetää mietteliääksi.

Netti on tehnyt kaikesta näkyvää. Siis ihan kaikesta. Vain hetki sitten luin juorupalstan kesäkuulumisista suomalaisjulkkiksen suolistovaivoista.

On tietenkin isoja asioita, joista pitää ja kannattaa puhua, kuten vaikkapa mielenterveyden ongelmat tai raha. Puhe normalisoi sitä, mikä on joskus ollut hävettävä tabu, ja koko kollektiivi hyötyy.

Mutta… anaalikrampit?

Olen aina suhtautunut pienellä epäilyksellä ihmisiin, jotka reväyttävät elämänsä kirjan auki ensimmäisten tapaamisminuuttien aikana. (Toinen ryhmä ovat ihmiset, jotka pesevät hedelmät ennen syömistä. Kyllä elämässä täytyy jotain riskejä ottaa, yolo!) Jos saan heti kättelyssä infopaketin parisuhdehistoriasta, aborteista ja isoenon kaikkea varjostaneista alkoholiongelmista, mietin, mihin tällä pikatiellä oikein pyritään.

Muinoin haastattelemani tutkija totesi, että neoavoimuuden takana on usein jotain isoa, joka halutaan peittää. Kun kaikki elämän törky työnnetään verbaalisella puskutraktorilla toisten nähtäväksi, kasan taakse jää jotain sellaista, minkä ei haluta näkyvän: aidosti vaikeat tunteet ja pelko niiden paljastumisesta, vaikka juuri niiden käsittely harkitussa seurassa voisi parantaa oloa paljon enemmän kuin refleksinomaiset avautumiset ja paljastelut.

Jatkuva avoimuuden vaade aiheuttaa myös kummaa kaiherrusta. Jos ei henkilökohtaisesti halua jatkuvasti tilittää tai maalata kuukautismanifesteja, niin onko huonompi ihminen? Epäsolidaarinen? Onko asioiden kertomatta jättäminen porukan petturuutta vai ihan vain yksityisyyden kaipuuta?

Eräs ystäväni sanoi kerran karuudessaan viisaan lauseen: on olemassa asioita, jotka jaetaan toisten kanssa – ja sitten on sellaisia, jotka ihmisen vain pitää kantaa yksin.

Anaalikrampit kuuluvat jälkimmäisiin.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.