Anna Perhon mielestä elämässä on sellaisiakin asioita, jotka vain kuuluu kantaa yksin. Kuva: Juha Salminen
Anna Perhon mielestä elämässä on sellaisiakin asioita, jotka vain kuuluu kantaa yksin. Kuva: Juha Salminen

– Meidän maamme voi olla tilastojen mukaan maailman onnellisin, mutta ruotsalaiset osaavat ottaa omasta elintasostaan ja onnekkuudestaan kaiken irti, kirjoittaa Anna Perho.

”Niin, Pernilla. Kertoisitko vielä tarkemmin anaalikrampeistasi?”

Eräs luonnevioistani on rakkaus ruotsalaisia kohtaan. En saa tarpeekseni heidän rentoudestaan enkä siitä naiivista luottamuksesta, jota heillä tuntuu olevan koko maailmaa kohtaan. Meidän maamme voi olla tilastojen mukaan maailman onnellisin, mutta ruotsalaiset osaavat ottaa omasta elintasostaan ja onnekkuudestaan kaiken irti.

Niinpä tässäkin lukemassani haastattelussa ruotsalainen supertähti, laulaja-näyttelijä Pernilla Wahlgren ”nauraa hersyvästi”, kun toimittaja nyhtää lisätietoa Pernillan hanurin sisäisestä elämästä.

”Netti on tehnyt kaikesta näkyvää. Siis ihan kaikesta.”

Yleensä pidän epäuskottavana lehtijuttuun leivottua väitettä, että haastateltava nauraa puhuessaan. Se on vain kömpelö tapa ilmaista, että ihminen on vaivautunut. Mutta Pernillan kohdalla uskon, että hänen hammasrivistönsä välkkyy Vätternin leveydeltä.

Silti haastattelu vetää mietteliääksi.

Netti on tehnyt kaikesta näkyvää. Siis ihan kaikesta. Vain hetki sitten luin juorupalstan kesäkuulumisista suomalaisjulkkiksen suolistovaivoista.

On tietenkin isoja asioita, joista pitää ja kannattaa puhua, kuten vaikkapa mielenterveyden ongelmat tai raha. Puhe normalisoi sitä, mikä on joskus ollut hävettävä tabu, ja koko kollektiivi hyötyy.

Mutta… anaalikrampit?

Olen aina suhtautunut pienellä epäilyksellä ihmisiin, jotka reväyttävät elämänsä kirjan auki ensimmäisten tapaamisminuuttien aikana. (Toinen ryhmä ovat ihmiset, jotka pesevät hedelmät ennen syömistä. Kyllä elämässä täytyy jotain riskejä ottaa, yolo!) Jos saan heti kättelyssä infopaketin parisuhdehistoriasta, aborteista ja isoenon kaikkea varjostaneista alkoholiongelmista, mietin, mihin tällä pikatiellä oikein pyritään.

Muinoin haastattelemani tutkija totesi, että neoavoimuuden takana on usein jotain isoa, joka halutaan peittää. Kun kaikki elämän törky työnnetään verbaalisella puskutraktorilla toisten nähtäväksi, kasan taakse jää jotain sellaista, minkä ei haluta näkyvän: aidosti vaikeat tunteet ja pelko niiden paljastumisesta, vaikka juuri niiden käsittely harkitussa seurassa voisi parantaa oloa paljon enemmän kuin refleksinomaiset avautumiset ja paljastelut.

Jatkuva avoimuuden vaade aiheuttaa myös kummaa kaiherrusta. Jos ei henkilökohtaisesti halua jatkuvasti tilittää tai maalata kuukautismanifesteja, niin onko huonompi ihminen? Epäsolidaarinen? Onko asioiden kertomatta jättäminen porukan petturuutta vai ihan vain yksityisyyden kaipuuta?

Eräs ystäväni sanoi kerran karuudessaan viisaan lauseen: on olemassa asioita, jotka jaetaan toisten kanssa – ja sitten on sellaisia, jotka ihmisen vain pitää kantaa yksin.

Anaalikrampit kuuluvat jälkimmäisiin.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti