Karoliina Pentikäinen on sometyöläinen, jonka elämä on välillä ihan paskaa. Mutta silloin kun se ei ole, hän paukuttelee henkseleitään ilman häpeää. Kuva: Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen on sometyöläinen, jonka elämä on välillä ihan paskaa. Mutta silloin kun se ei ole, hän paukuttelee henkseleitään ilman häpeää. Kuva: Juha Salminen

Ei someen laitettu hyvä mieli ja onni ole usein yhtään sen feikimpää kuin mukanokkelat ja sarkastiset valituksetkaan, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa.

”Aidosti elämäänsä tyytyväisen ihmisen ei tarvitse vakuutella somessa, kuinka onnellinen hän on”, kirjoittaa Sisko Savonlahti kolumnissaan Helsingin Sanomissa (2.5.2019).

Hieraisen epäuskoisesti silmiäni ja luen kolumnin vielä toistamiseen läpi. Oliko tosiaan niin, että aikamme naisääni päätyi toistelemaan sitä samaa latteutta, jota somesta oli kerrottu koko sen olemassaolon ajan?

Ja mikä hämmentävintä: Vieläkö tänä päivänäkin kynttilä tulee pitää vakan alla, ettei vahingossakaan ärsyttäisi muita?

Alkuhämmennyksen jälkeen oli pakko myöntää, että ymmärsin Savonlahtea pelottavan hyvin. Olisin voinut itse kirjoittaa samaisen tekstin vain muutama vuosi sitten. Aikana, jolloin koin jokaisen somekehun tai ihanan päivityksen olevan vain karmean elämän peitteeksi tehtyä kulissia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Sitten asiat muuttuivat. Oma ihan-ok-elämäni muuttui kolmekymppisvuosieni alussa ensin kauheaksi farssiksi ja sen jälkeen aidosti ihanaksi eloksi.

Tässä vaiheessa jokainen järkevä ihminen olisi varmasti ristinyt kätensä kiitoksekseni, mutta itse en tiennyt, mitä tehdä. Tai siis tiesin kyllä, mitä tein yksityiselämässäni (kiljuin riemusta!), mutta sen sijaan en tiennyt, mitä tehdä onnellisuuteni kanssa somessa. Suurin pelkoni nimittäin oli, kuinka voisin kirjoittaa elämänmuutoksestani blogiini niin, etten – herranjumala, missään tapauksessa – vaikuttaisi liian onnelliselta!

Eikä pelkoni positiivisten ajatusten ja somen yhdistämisestä ollut aiheeton.

Se, missä pohjamudissa ryömityt kuukaudet olivat keränneet blogiini liki puoli miljoonaa uteliasta silmäparia, saivat iloiset uutiset vastineekseen paheksuntaa. ”Viisas ihminen ei tuollaisia huutele. Ole onnellinen, mutta pidä se omana tietonasi”, minua valistettiin.

Ja samassa ymmärsin yhä paremmin sen, että maamme ainoa sosiaalisesti hyväksytty somekoodisto on alituinen itku ja valitus.

 

Jos on nähnyt elämää tarpeeksi, ymmärtää, ettei mikään onni ja onnettomuus ole ikuista. Sen tajuaminen auttaa jaksamaan läpi myrskykauden, mutta se myös opettaa sen, että jokaisesta onnenhipusta kannattaa pitää kiinni.

Kieroutuneinta tässä Savonlahdenkin esiin tuomassa ajatusmallissa on se, ettei elämää saisi nähdä kokonaisuutena, jota se kuitenkin – somepäivityksillä tai ilman – väkisinkin on. Ei someen laitettu hyvä mieli ja onni ole usein yhtään sen feikimpää kuin mukanokkelat ja sarkastiset valituksetkaan. Molemmille niille on paikka ja hetki.

Ja jos ei näe, että some on kokonaisuus, jossa kauniiden kukkapuskien ja valkoisten kotien takaa näkee suurempiakin elämän merkityksiä, ei ole todellisuudessa kurkistanut nettiin sitten vuoden 2008.

Elämässä on joskus lapsen suukkoja, tajunnan räjäyttävää seksiä, samppanjaillallisia ja auringonlaskuja Välimerellä. Samoin kuin väsynyttä karjuntaa, pikkuhousujen läpi tulvivia kuukautisveriä, krapulaa ja Lego-palikoita jalkojen alla. Molemmat näistä ovat totta.

Kolmistaan-blogi: menaiset.fi/blogit/kolmistaan

Sisältö jatkuu mainoksen alla