Kuvat
Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen kirjoitti tämän kolumnin sinä päivänä, jona hänen tyttärensä kehui äitinsä pyllyn olevan mahtavan suuri.
Karoliina Pentikäinen kirjoitti tämän kolumnin sinä päivänä, jona hänen tyttärensä kehui äitinsä pyllyn olevan mahtavan suuri.

”Jos ihaillaan kaverin kehon muutoksia tai uutta hiusten väriä, on samalla suuri riski vahingossa viestiä, että vanhassa olomuodossa olisi ollut jotain väärää”, kirjoittaa Me Naisten kolumnisti Karoliina Pentikäinen.

Tapasin pari viikkoa sitten tutun, joka oli hoikistunut silmissä. Joskus laihtuminen herättää kysymyksiä sairastelusta, mutta tuttava sen sijaan sädehti niin, että terveysongelmat tuntuivat hyvin epätodennäköiselle vaihtoehdolle. En tiedä, johtuiko eloisa olemus siitä, että menetetty paino oli tuonut mukanaan kepeät liikkeet, vai oliko upea olemus lisännyt itsevarmuutta. Yhtä kaikki. Hän näytti ihanalta, liittyivätpä painonpudotus ja säteily toisiinsa tai ei.

Jutustelimme kepeästi niitä näitä, ja kehut naisen ulkonäöstä olisivat sopineet minusta small talkiin oikein hyvin. Mietin, toteaisinko vain yksinkertaisesti hänen kaunistuneen vai kysyisinkö ennemmin, oliko hän vaihtanut kampaajaa, aloittanut jonkin uuden liikuntalajin vai mistä hehku johtui. Sitten kuitenkin päätin tukkia suuni. En sanonut mitään, koska en tiennyt, olisiko se ollut sopivaa.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että toisen ihmisen ulkoisiin ominaisuuksiin huomion kiinnittäminen ja niiden kehuminen olivat vain ja ainoastaan hyviä asioita. Minulle ei tullut edes mieleen, että positiiviseksi heitoksi tarkoitettu huomio vastapuolen pitkistä sääristä, kampauksesta tai pisamista olisi voinut loukata.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joskus huomiot ulkonäöstä kohottavat kuulijansa itsetuntoa, mutta toisinaan ne lyttäävät.

Kun mediassa sitten alettiin julkaista juttuja MeToosta ja kehopositiivisuudesta, oli pakko alkaa pohtia, olivatko ajatukseni sittenkään täysin aukottomia. Vaikka molempien aatteiden ydinkysymys pohjautui johonkin syvempään kuin varsinaiseen ulkonäön kehumiseen, löytyi niiden takaa ajatus, joka pakotti pohtimaan tapaani puhua toisten ihmisten ulkoisesta olemuksesta. Silloinkin, kun tarkoitin puheillani pelkästään hyvää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Omien ajatusmallien kyseenalaistaminen ei ollut tietysti helppoa. Oli vaikea myöntää, että tapa, jolla olin toiminut 30 vuotta, ei välttämättä ollutkaan oikea ja aukoton. Samalla kuitenkin oivalsin jotain tärkeää: kauniitkin sanat voivat satuttaa. Joskus huomiot ulkonäöstä piristävät päivää ja kohottavat kuulijansa itsetuntoa, mutta toisinaan ne lyttäävät. Jos ihaillaan kaverin kehon muutoksia tai uutta hiusten väriä, on samalla suuri riski vahingossa viestiä, että vanhassa olomuodossa olisi ollut jotain väärää. Silloin ikään kuin käänteisesti arvottaa jonkin ulkoisen ominaisuuden toista huonommaksi.

Mummollani oli tapana möläytellä lapsuudessani totuuksia ihmisten ulkoisesta habituksesta kuin ne olisivat olleet absoluuttisia totuuksia. Vaikka matka sensitiiviseen kehumiseen onkin välillä kivikkoinen – ja kehujen säätely tuntuu välillä teennäiseltä ja työläältä – ehkä näiden asioiden tiedostaminen johtaa lopulta vain hyvään.

Ainakaan meidän lastenlastemme ei tarvitse enää kuulla isovanhemmiltaan olevansa riuskoja työmiehiä, hongankolistelijoita, terveen pulskia tai luuviuluja. Ja hyvä niin!

Lue lisää Karoliinan ajatuksia Kolmistaan-blogista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla