Kuvat
Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen uskoo, että mindemptiness on joskus paikallaan.
Karoliina Pentikäinen uskoo, että mindemptiness on joskus paikallaan.

Kaikkialla hehkutetaan läsnäolon taitoa, mutta välillä on terveellistä iskeä näkymättömät vastamelukuulokkeet päähän, perusilme kasvoille ja ajatella Etuovi.comia, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa. 

Uutta vuosikymmentä ja vuotta on elelty jo useampi viikko, ja odotukset ovat korkealla niin kansakunnan kuin itsenkin suhteen.

Jos vielä pari vuotta sitten tammi-helmikuun lehdet pursuilivat laihdutus- ja pakaralihasvinkkejä, on nyt trendinä fitneksen ja lankutuksen sijaan itsetutkiskelu. Korostetaan ihmissuhteita ja minä-aikaa. Aamujoogaa ja henkistä kasvua maitorahkan syömisen sijasta.

Äkkiseltään voisi luulla, että suunta on oikea. Vaan sepä on vain huijausta. Se, missä vielä viime vuosikymmenen puolessa välissä täydellinen ihminen oli täydellinen vartaloltaan, vaaditaan tämän vuosikymmenen alussa Daavid-patsaan lihaksiston sijaan Äiti Amman, Bonon ja Leonardo da Vincin mielenmaisemaa. Henkistä täydellisyyttä, jonka vierellä jopa pyöreät pakarat alkavat tuntua helpolta tavoitteelta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kriittisistä sanoistani huolimatta olen itsekin hurahtanut useammankin kerran ”paras versio itsestäni” -buumiin. Olen yrittänyt tehdä mobiilisovelluksen avulla mielenrauhaharjoitteita ja keskittynyt kunnon Buddhan tavoin pelkkään hengitykseeni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nuo harjoitteet ovat auttaneet hetken, mutta todelliseen arkeen niistä ei ole ollut juuri apua. Vai kuka kykenee syvähengitykseen silloin, kun tarve olisi todellinen – keskellä Prisman kauppajonoa, meluisaa ruuhkabussia tai kiljuvaa lapsikatrasta?

Kun olin menossa naimisiin, pohdimme kaasojeni kanssa, kuinka saamme pidettyä kyyneleet kurissa kirkossa. Siskoni kertoi, että aikoo ajatella koko vihkitoimituksen ajan appelsiineja. Ne kun eivät aiheuttaneet hänessä mitään tunteita. Eivät hyviä eivätkä huonoja. Aina kun hänellä oli tiukka paikka, hän ajatteli appelsiineja. ”Ne ovat pelastukseni”, hän sanoi.

Tietoisen läsnäolon sijasta elämä vaatiikin rullatakseen välillä appelsiineja: ignooraamista ja tietoista hetken ulosblokkaamista. Muuten pää ei välttämättä pysy kasassa. Siskoni selvisi häistäni hedelmien avulla, minä mummoni hautajaispuheesta ulkoistamalla itseni tilanteesta. Puhuin kuin kone, jolla ei ollut mitään tunnesidettä tekstiin tai tilaisuuteen.

Minun appelsiinejani ovat asunnot. Kun lapset karjuvat tai kun tunteeni alkavat kuohua työpalaverissa, mutta hermostua ei saisi, isken näkymättömät vastamelukuulokkeet päähäni, perusilmeen kasvoilleni ja ajattelen Etuovi.comia. Pystyn toimimaan tilanteessa kuin robotti, kun ajatukseni seilaavat kaakeliuunien, lankkulattioiden ja yhtiövastikkeiden maailmassa.

Vuorovaikutus on tietysti kaiken elämän elinehto. Mutta jatkuva läsnäolo on niin kuluttavaa, että välillä tuolle kaikelle on pistettävä hetkeksi stoppi. Koska oikea armollisuus on sitä, ettei millään tavalla – edes mielenrauhan ja läsnäolon suhteen – tarvitse olla aina paras versio itsestään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla