Kun Karoliina Pentikäinen muutti uuteen kaupunkiin ja ympäriltä lähti kaikki tuttu – työpaikka, lähikauppa, naapurit ja bussireitit – hän huomasi, ettei ole ollenkaan niin sosiaalinen kuin oli kuvitellut. 

Olen törmännyt vuoden aikana kahteen meikäläiseen. Tai luultavammin useampaankin, mutta vain kahdesta voin olla varma. He nimittäin tulivat kertomaan itse, että ovat kanssani samaa jengiä. Jutellessamme ymmärsin jo puolesta virkkeestä, mitä toinen tarkoitti.

Pitkään kuvittelin, että olen ainoa. Meitä kun ei tunnista päällepäin. Kuljemme kaduilla ja kahviloissa kuten muutkin. Istumme palaverissa, vanhempainilloissa, hiekkalaatikon reunoilla ja kehitysryhmissä.

Puhumme, kuuntelemme ja olemme aktiivisia. Monet meistä tulevat juttuun kaikkien kanssa. Emme takeltele sanoissamme isonkaan joukon edessä ja osaamme kätellessä katsoa reippaasti silmiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta meissä on toinenkin puoli. Ydin, jotka tuntevat meidät läpikotaisin. He, jotka näkevät meidät, kun pitkän päivän jälkeen tulemme kotiin ja laskeudumme omaan kuplaamme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meidänlaisistamme ei paljon puhuta, joten ei ihme, jos ristiriitaisuutemme herättää hämmennystä. Miten voimme väsyä ihmisvilinästä, vaikka hetki sitten liihottelimme väkijoukossa sosiaalisina perhosina? Miksi ahdistumme mukavistakin vierailukutsuista? Ja miksi haluamme nyhjöttää kultamme kainalossa sohvalla, vaikka emme kuitenkaan halua jutella tämän kanssa mitään?

Jos olemme joskus mysteeri muille, olemme sitä myös usein itsellemme. Minulta meni 31 vuotta tajuta, miksi olen sellainen kuin olen.

Oivallukseen tarvittiin muutto uuteen kotikaupunkiin. Kun ympäriltäni lähti kaikki tuttu – työpaikka, lähikauppa, naapurit ja bussireitit – huomasin, etten olekaan yhtään niin reipas ja sosiaalinen, kun olin kuvitellut.

Kun mies hyvää tarkoittaen halusi tutustuttaa minut nopeasti uuteen kotikaupunkiini ja kaikkiin tuttuihinsa, ahdistuin. Iski sosiaalinen ähky, joka sai minut hetkeksi inhoamaan jokaista uutta kohtaamista.

Saatoin kääntyä kannoillani, kun kesken kauppareissun hyllyn takaa heilahti taas yksi uusi käsi ja iloinen hymy. Ei perkele! Taasko minun pitää puhua jonkun tuntemattoman kanssa?

Olin vihainen itselleni, etten ollutkaan se reipas ja ekstrovertti nainen, joka olin kuvitellut aina olleeni, mutta samalla kokemus oli merkittävä. Ymmärsin itsestäni jotakin, joka oli ollut minussa aina ollut, mutta joka ei ollut saanut tilaa tulla esille.

Sain hetkessä selityksen sille, miksi jo lapsena harrastuksiin lähtö tuntui minusta usein vaikealta niin paljon kuin niitä rakastinkin. Tai se, miksi väsyin metelissä helpommin kuin monet muut.

Me olemme niitä, jotka eivät saa voimaa juhlista, vaan juhlien jälkeisestä hetkestä sohvannurkassa. Me kyllä pidämme ihmisistä ja nauramme aidosti. Me vain tarvitsemme vähän enemmän omaa aikaa, rauhaa ja tuttuutta. Koska sellaisia me olemme.

Me sosiaaliset introvertit.

Ninni

Todella tunnistan itseni!! Lisäksi, kun tekee työtä ihmisten parissa ja on sosiaalisella alalla, tarve palautumiseen lisääntyy entisestään. Joskus huomaa kaipaavansa itseään! Silloin on sanottava ei odotetuillekin vierailukutsuille ja seliteltävä puolisolle miksi pakoilee makuuhuoneessa kirjan ja teekupposen kanssa, vaikka kerrankin olisi kahdenkeskistä aikaa...

Vierailija

Olen just tällainen itsekin. Väitän, että kukaan ei tajuaisi. Ystäväpiirissä on niitä, jotka tekevät omasta epäsosiaalisuudestaan ison numeron. Vähän niinkuin piilottelevat sen takana. Tämän takia käyttäydyn huonosti (En hymyile, en soita tai tekstaa takaisin ihmisille, en tervehdi) kun olen tällainen epäsosiaalinen luonteeltani.

Itse olen aina pyrkinyt olemaan avoin ja puhelias mutta tarvitsen omaa tilaa. En myöskään läheskään aina nauti juhlista tai ainakaan juhliin lähtemisestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla