Kuvat
Juha Salminen
Jos Karoliina Pentikäinen ei vihaisi tekstimukeja, hänen kahvikupissaan lukisi: ”Pitäkää Karjalanne. Paulauttakaa ennemmin sarkasmi.”
Jos Karoliina Pentikäinen ei vihaisi tekstimukeja, hänen kahvikupissaan lukisi: ”Pitäkää Karjalanne. Paulauttakaa ennemmin sarkasmi.”

Kommunikaation halutaan olevan harmitonta ja tylsää, valmiiksi pureskeltua ja lusikalla suuhun työnnettyä, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa.

Olin yhdeksän vuotta peruskoulun äidinkielen lehtori. Pidin totta kai omaa oppiainettani nuorten versojen elämän kannalta kaikkein merkityksellisimpänä. Siitä huolimatta on myönnettävä, että olihan opetussuunnitelmassa myös kaikkea turhanpäiväistä. Mitä kukaan tekee elämässään lauseenjäsenten nimillä? Tai keneltä elähtäneeltä ja jo maatuneelta kirjailijalta moponrassaajapoika voi ottaa kosketuspintaa elämäänsä?

Minulle riitti oikein hyvin, jos kasvava taimi luki edes yhden Kari Hotakaisen novellin Näytän hyvältä ilman paitaa -kirjasesta. Tai tajusi, että MV-lehden sisältö ei ole kauttaaltaan piinkovaa faktaa.

Kun kollegat tuhahtelivat, että ääniviestit ja vierasperäiset sanat köyhdyttävät kieltä, erosin hiljaa jupisten Äidinkielen opettajain liitosta. Kielikello, ei jäänyt ikävä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Voisi kai siis sanoa, että en ole kielen suhteen fanaattinen. Mutta on yksi asia, johon en ole vuosien saatossakaan voinut suhtautua liberaalilla olankohtauksella. Nimittäin emojit, nuo pienet pirulliset naamat, joiden ansioista suuri taiteen laji – sarkasmi – uhkaa kuolla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aikamme ei juuri suosi sarkasmia. Kommunikaation halutaan olevan harmitonta ja tylsää, valmiiksi pureskeltua ja lusikalla suuhun työnnettyä. Enää ei tarvitse sähköpostin saadessaan pohtia kuumeisesti , pitääkö verkkoyhteyden päässä oleva ihminen sinua huumorintajuisena kamuna vai täytenä mulkerona, sillä emoji paljastaa kaiken. Jos perästä löytyy tuo räkäisesti itku silmissä naurava keltapää, tiedät, että tässä vitsaillaan. Jos ei, voit deletoida keskustelun.

Tosin mitäpä tässä muita syyttämään, kun pelko on ajanut minutkin yhtä pahaksi emojittajaksi. Kylvän hymiöitä kaikkialle, virastoteksteihinkin, jotta en vain vaikuttaisi tylylle. En uskalla vastata yhteenkään blogikommenttiin ilman emojeita. Kun saan viestin, jossa minun kerrotaan olevan valittava ämmä, varmistan sydämin ja moiskauttelevin pusukuvin, miten kiitollinen olen saamastani palautteesta.

Ihmisten halu lukea kaikki pilkuntarkasti sana sanalta saa minut raivon valtaan. Jos tekstin perään ja väliin ei ole ängetty emojimerkkejä, on lukijalla lupa pahoittaa mielensä, irrottaa sanat asiayhteydestä ja syyttää kirjoittajaa ties miestä. Emojit ovat tehneet meistä tyhmiä!

Luin viime viikolla Anna-Leena Härkösen novelleja vuosituhannen vaihteesta. Kauhistuin – kuten vuonna 2019 kuuluukin – nuoren Härkösen suorasanaisuutta. Ja muistin samalla, miksi hän oli joskus lempikirjailijani.

Tottahan se on, että sarkasmi on välillä epäkorrektia, mutta niin sen pitääkin olla. Miettikääpä vaikka minua. Aloin kerran tylsyyksissäni piikitellä erästä tuntematonta miestä kahvilan jonossa. Hän näytti liian suomenruotsalaiselle ymmärtääkseen. Yllätyksekseni tuo mies vittuilikin vielä rankemmin takaisin. Nyt olemme naimisissa.

Sanoisin sarkasmin oleva yhä oikein elinkelpoinen otus. Koska kuka nyt ei avioliiton auvoon haluaisi.

Lue lisää Karoliinan ajatuksia Kolmistaan-blogista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla