Kuvat
Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen on entinen opettaja, joka pitää nyt kotikoulua ja yrittää samalla viisastua itsekin.
Karoliina Pentikäinen on entinen opettaja, joka pitää nyt kotikoulua ja yrittää samalla viisastua itsekin.

”Vielä hetki sitten oli aivan normaalia ohittaa naapuri rappukäytävässä tai toinen vauvanruoanostaja vilkaisematta”, kirjoittaa Karoliina Pentikäinen kolumnissaan. Nyt on toisin.

Tapahtuipa maaliskuisena perjantaina jyväskyläläisessä marketissa, päivä sen jälkeen, kun hallitus oli pitänyt ensimmäisen tiedotustilaisuutensa koronasta. Koulut olivat vielä auki, mutta pelko tulevasta oli hiipinyt jo monen mieleen. Olin matkalla Hankasalmelle lapsuudenkotiini. Kukaan ei ollut vielä huomauttanut, että nyt ei kannattaisi kenenkään liikkua oman maakunnan rajojen ulkopuolelle. Mökki ja lapsuudenkoti tuntuivat turvalli-silta paikoilta. Keskellä peltoja vaarat tuntuivat vaanivan vähemmän kuin Tampereen keskustassa.

Ennen maaseudun rauhaan käpertymistä piti kuitenkin pysähtyä pikavisiitille Prismaan. Ryntäsin sisään kuin nato-ohjus. Nyt sitä sosetta tänne ja sassiin! Puolityhjät hyllyt saivat paniikin hiipimään puseroon, joten aloin mättää äidinmaidonkorviketta koriin ripeällä tahdilla. Samoin teki työmies vierelläni. Keltaiset huomioliivit välkkyivät korkeuksissa, kun kaksimetrinen takoi Nan Pro ykköstä kärryihinsä sikspäkki toisensa perään.

Huomasin miehen haparoivan katseen. ”Eikö täällä ole vellejä enää ollenkaan?” mies tuhahti. Aloimme etsiä yhdessä. Löytyi. Huh, mikä helpotus.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Siirryimme sanaakaan sanomatta velleistä hedelmäsoseisiin ja sitä kautta puuroihin ja päivällisruokiin. Vieretysten, rivi riviltä, kaksi perhettään pelastamaan tullutta sotilasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”On syntynyt keskosena”, mies katkaisi hiljaisuuden. ”Niin meilläkin”, vastasin.

”Vaikka ei kai se lapsilla niin vakava ole. Mutta kuitenkin sitä miettii”, hän jatkoi.

”Niinpä. Tsemppiä.” Hymyilimme. ”Samoin teille”.

Me olemme kansa, jonka on helppo välttää poskipusut ja rupattelu ventovieraan kanssa. Me olemme kansa, jolle kahden metrin turvaväli bussipysäkillä oli normi jo ennen koronaa. Voisi luulla, että sosiaalinen kanssakäyminen ei ole viimeisen kuukauden aikana juuri muuttunut. Vaan on se. Ja väittäisin, että parempaan suuntaan.

Vielä hetki sitten oli aivan normaalia ohittaa naapuri rappukäytävässä tai toinen vauvanruoanostaja vilkaisematta. Oli niin kiire omassa elämässä. Nyt kun oma elämä on kaventunut, silmät ovat avautuneet aivan uudella tavalle sille kaikelle, mitä ympärillä on. Pihamaalla vastaan kävelevältä naapurilta – siltä, jonka etunimeä ei edelleenkään tiedä – kysytään ihan aidosti, kuinka tämä on voinut. Lenkkipolulla toinen koiranulkoiluttaja tai rattaidentyöntäjä saattaa hymyillä toiselle.

Katseilla ja tervehdyksillä halutaan kertoa, että samassa veneessä ollaan.

Korona on perseestä. Kuten myös karanteenit ja pakkokotoilu. Mutta nyt minusta ja sinusta on tullut me.

Jos tämä välittämisen kulttuuri jatkuu vielä sittenkin, kun vapaus koittaa, siitä ei voi seurata kuin upeita asioita. Jotain niinkin radikaalia, että lenkkeilijä hymyilee toiselle juoksijalle vielä ensi keväänäkin. 

Vierailija

Tämä kolumni sai ihan spontaanisti kyyneleet silmiini. Jotenkin niin liikuttava pieni hetki, jonka tunne saatu talletettua tekstiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla