Kuvat
Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen saa energiaa siitä, että tekee.
Karoliina Pentikäinen saa energiaa siitä, että tekee.

– Pitkään en edes tiennyt, miksi halusin töihin niin pian lasten syntymän jälkeen, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa kolumnissaan. Vastaus löytyi yllättäen oman kodin ullakolta.

Olen kolmen lapsen äiti, jolle äitiysloman vauvakupla ja irtiotto työelämästä eivät ole koskaan tuntuneet luontevilta. Esikoisen saatuani palasin töihin, kun tyttäreni oli kahdeksankuinen. Nyt, kun kaksoset ovat yhdeksän kuukauden ikäisiä, taskussani polttelevat jo uuden työpaikan avaimet. Oloni on riemukas eikä lainkaan haikea, kuten olen kuullut monen äidin tuntevan tässä vaiheessa.

Pitkään en edes tiennyt, miksi halusin töihin niin pian lasten syntymän jälkeen. Työinto ei johtunut siitä, etten olisi nauttinut olla lasteni kanssa. Eikä siitäkään, etten pitäisi äitiyttä kiinnostavana tai merkityksellisenä.

Vastaus löytyi yllättäen hämärältä ullakoltamme, minne marssin hiljattain tyhjien laatikoiden ja dymon kanssa. Vintti oli ollut vuosikaudet kaaoksessa ja kaipasi lajittelua, hävittämistä ja järjestelyä. Kahdeksan tuntia myöhemmin katselin kätteni jälkeä ja suoria laatikko­pinoja ja kirjaimellisesti hihkuin onnesta. Sitten kipitin kerroksen alemmas takaisin omaan elämääni ja tunsin olevani täynnä virtaa. Olin jopa parempi äiti, koska varaston siivouksesta saadulla energialla illan vaipanvaihdot ja nukutukset tuntuivat sujuvan kuin itsestään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Maamme lyhyt historia on rakentunut työnteolle. On ollut suo, kuokka ja Jussi. Talvisodan henki. Vasta viime vuosina on alettua puhua siitä, että töitä voi tehdä myös liikaa. Ahkeruus on hyve, mutta sen alle litistyminen pahe.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Keskustelu on tietysti tarpeellista, mutta toisaalta olen alkanut pohtia myös, onko työntekoa demonisoitu jo liikaa. Mitä, jos jollekin puutarhassaan puuhastelijalle, työpaikalla ylitöitä tekevälle tai kotiaan jatkuvasti konmarittavalle työ on yksinkertaisesti vain työtä? Ehkä ilon, energian ja rahan tuoja – mutta ei sen enempää.

Ilmiö negatiivisesta työkeskustelusta herää varsinkin, kun äiti-ihminen tekee muuta kuin vajoaa kotikuplaansa. Oli hän sitten tällainen tavallinen tallukka tai pääministeri, kauhistellaan lastensa pärjäämistä. Hoetaan, että töitä ehtii tehdä myöhemminkin, ja lapset ovat niin lyhyen aikaa pieniä.

Mutta mitä jos haluaakin tehdä töitä juuri nyt? Entä jos se tuo energiaa ja iloa sellaisella mitalla, että sitä lopulta sataa koko perheen onnellisuuslaariin?

Hyvääkin tarkoittavat vinkit tuntuvat välillä vähän hupsuilta. On totta, että joskus töihin uppoutuminen tai aktiivinen harrastaminen voi olla pysähtymisen pelkoa tai oire vaikkapa huonosta itsetunnosta, jota yritetään kompensoida tekemisestä saadulla kiitoksella. Mutta ei aina. Siinä missä kaikki kovasti kuntoilevat eivät ole ortorektikoita, eivät myöskään kaikki puutarhassa tai urallaan huhkivat ole burnoutin partaalla.

Päivä ullakolla opetti, että osa meistä on vain tehty tekemään. Rakastamme deadlineja, täyttä kalenteria ja sitä, kun kättensä jäljen näkee varastoa tai naistenlehteä silmäillessä. Se on aivan yhtä oikein kuin sekin, että uskaltaa olla tekemättä, jos siltä tuntuu.

Vierailija

Kuka rakastaa ja kuka ei rakasta. Kaikki me ollaan niin erilaisia äitejä ja siksi olisikin kiva, että kaikki saisivat olla sellaisia kun ovat, ilman muiden paheksuntaa. Toiset haluavat uppoutua kotikuplaan lapsen kanssa eivätkä halua pian töihin tai sitten toisia ahdistaa olla kotona lapsen kanssa ja haluavat töihin. Tämä sallittakoot. Muut voivat puhua mitä lystää. Itse elät omaa elämääsi ja jokainen perhe päättäkööt itse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla