Kuvat
Juha Salminen
Karoliin Pentikäinen uskoo, että meikkipussin siniselle glitter-kajalille löytyy vielä käyttöä.
Karoliin Pentikäinen uskoo, että meikkipussin siniselle glitter-kajalille löytyy vielä käyttöä.

”Olen naissukupolvea, jolle on opetettu, että itseensä saa panostaa, kunhan sen tekee itsensä iloksi. Olin tottunut toistelemaan mantraa kyseenalaistamatta”, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa kolumnissaan. 

Ensin alkoivat tipahdella ripset pidennys pidennykseltä. Sitten irtosi kynsistä kestolakkaus, ja pian vaatekaapin ovi tuntui lukkiutuneen kiinni. Korona teki ulkonäöstäni ennätysajassa luomumman kuin vuosiin.

Aluksi rapistuminen sapetti. Naama näytti kummallisen tyhjältä ilman alati ylös sojottavia kaariripsiä, ja samat vanhat kollarihousut tympäisivät. Hetken yritin pyristellä vastaan, mutta pian unohdin koko asian.

Olen naissukupolvea, jolle on opetettu, että itseensä saa panostaa, kunhan sen tekee itsensä iloksi. Voi pukeutua seksikkäästi, mutta ei puolisoa varten. Voi ottaa tatuoinnin tai feikkitissit tai ajaa päänsä puliksi – kunhan se on omaehtoista. Olin tottunut toistelemaan mantraa kyseenalaistamatta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Korona sai minut kuitenkin epäilemään omaa ajatusmalliani. Jos olin aina kuvitellut kaunistautuneeni itseni vuoksi, miksi sitten koronaeristyksessä en enää pukeutunut kauniisti, meikannut tai edes jaksanut vaihtaa yöpukua aina aamuisin pois yltäni?

Minulle oli yhtäkkiä täysin yhdentekevää, miltä näytin. Mieheni ei voinut olla syy kaunistautumiseni, sillä muutenhan olisin jatkanut meikkaamista. Hän oli ainoa aikuinen, jonka olin nähnyt koko kuukauden aikana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En usko, että olin myöskään kaunistautunut muiden ihmisten – työkavereiden, kaduntallaajien tai ystävien – vuoksi.

Vaikka rakastankin kauniita asioita, en valitse ihmisiä ympärilleni ulkonäön perusteella enkä usko muidenkaan tekevän niin. En löytänyt selitystä yhtäkkiselle välinpitämättömyydelleni.

Kunnes tuli aamu, jolloin aurinko paistoi vähän kirkkaammin kuin muina aamuina. Vauvat olivat nukkuneet hyvin, ja korona-uutisissa oli tapahtunut pieni notkahdus parempaan. Silloin kaivoin esiin meikkipussini, piirsin paksut mustat rajaukset silmiini ja harjasin rastoiksi takuttuneen tukkani.

Ja tunsin pitkästä aikaa, että taas oli toivoa.

Joskus ”parempi versio itsestäni” kuulosti aikakautemme ansalta, negatiiviselta asialta, jolla yritettiin tiristää viimeisetkin mehut jo muutenkin ylisuorittavasta suku-polvestamme. Tuona aamuna kuitenkin tajusin, että minulle parempi versio oli ikään kuin sisälläni asuva lempeä superminä, joka tsemppaa, kannustaa ja luo haaveita niihin hetkiin, kun reaalimaailman minä on jo lannistumassa.

Korona oli saanut minut kadottamaan hetkeksi yhteyden superminääni ja samalla toivoon. Siksi huulipunan sutiminen oli merkki paremmasta. Tajusin, etten ollut koskaan meikannut itseni vuoksi, vaan tulevaisuuteni.

Superminän, joka oli käskenyt uskoa haaveisiin ja itseeni. Ja joka nytkin uskoi reaaliminää paremmin siihen, että henki pihisisi minussa vielä koronakeväänkin jälkeen. 

Iikki

Huulipunaa superminälleni: olen 70 v, naimisissa 42 vuotta saman ihanan miehen kanssa, nyt eläkkeellä jo 12 vuotta ja joka aamu meikkaan ( kasvovoide, meikkivoide, poskipuna, kulmakarvat, luomet ja huulet) voimistelun, suihkun jälkeen ja sitten vasta valmistan aamupalan, meille kahdelle. Lapsia ei ole ollut, töissä pankissa ja aina paljon ystäviä ja yövieraitakin.
Silloin pysyy ihminen vireessä ja kun tykkää itsestään niin paljon että huolehtii ulkonäöstä ja kyllä se lähipiirikin siitä ilahtuu. On ihan vanha vitsi, jos meikkaat ja puet kauniisti niin saat pituutta ja ryhtiä kroppaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla