Karoliina Pentikäinen uskoo, että vain kotiin voi ottaa ulkopuolisen siivoojan – muut sotkut setvitään itse.  Kuva: Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen uskoo, että vain kotiin voi ottaa ulkopuolisen siivoojan – muut sotkut setvitään itse. Kuva: Juha Salminen

Elämä muistuttaa monessa suhteessa tahmaista limsaläikkää, miettii Karoliina Pentikäinen.

Istuin taannoin junassa. Olin laittanut pöydälleni avonaisen kolatölkin, kun sain päähäni alkaa kurotella kassia jalkatilasta. Kyykistyin ja kuuntelin hetken kummaa lorotusta, kunnes tajusin, että tölkkini sisältö valui parhaillaan hurjaa vauhtia maahan.

Vilkaisin nolostuneena ympärilleni ja törmäsin heti kävelykenkiin ja hiekanvärisiin suoriin housuihin. ”Minulla olisi paikka siellä ikkunan vieressä”, kertoi iäkkään herran ääni. Siirryin käytävän puolelle vielä kyykyssä ähisten samalla, kun tungin pöytälevyä ylös, reppua sivuun ja muutamaa nenäliinaa tahmean lattian suojaksi. Mies sai paikkansa, mutta tilanteeni lattian kanssa jatkui.

Nenäliinat olivat ehtineet imeä jo maksimi-imukykynsä, mutta silti näin, kuinka limonadi seilasi pitkin lattiaa. Hetken ajattelin unohtaa koko mokan. Siivoaminen herättäisi suuremman huomion kuin se, että jäisin paikalleni. Ehkä suurin osa vaunukavereistani ei edes tajuaisi, että juuri minä olin läikyttäjä, jos en tekisi siitä itse numeroa. Hetken epäröityäni marssiin kuitenkin vessaan, latasin kourani täyteen käsipyyhepapereita ja huhkin raskausmahani kanssa pitkin VR:n tannerta. Operaation jälkeen istahdin paikalleni hengästyneenä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Tuo on harvinaista”, kuulin miehen sanovan minulle vierestäni. Säpsähdin, vaikka ääni oli lämmin ja silmät tuikkivat. ”Anteeksi, mitä tarkoitatte?” sain sanottua. ”Tuo, että siivoaa omat sotkunsa. Se on nykypäivänä hyvin harvinaista”, mies totesi ja katsoi minua hymyillen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vaikka kyse oli siinä hetkessä vain läikkyneestä kokiksesta, tiesin heti, että välillämme vallitsi ymmärrys siitä, että mies puhui konkreettisten sotkujen lisäksi myös sellaisista elämän sotkuista, joiden siivoaminen vaatisi muutakin kuin vain halpaa käsipyyhepaperia. Hymyilin takaisin ja nyökkäsin. Olimme selvästi samalla sivulla, eikä miehen tarvinnut tietää, että vain pari minuuttia sitten olin harkinnut toimivani täysin päinvastoin.

”Tapaus oli kuin elämä pienoiskoossa.”

Asemalta kotiin kävellessäni aloin miettiä, että tapaus oli kuin elämä pienoiskoossa. Itse elin pitkälle yli kaksikymppiseksi sillä mentaliteetilla, että jos vedin rähmälleni – konkreettisesti ja toisella tapaa – juoksin äkkiä pois, ettei kukaan vaan näkisi. Ajattelin, että jos en jää korjailemaan levinneitä rojujani tai setvimään mahalaskun aiheuttamia vahinkoja, ei kukaan ehtisi huomata, että olin mokannut. Vielä silloin en ymmärtänyt, että jossakin vaiheessa selvittämättömät sotkut tulisivat vastaan.

Elämässä käy nimittäin lopulta kuin limsoille lattialla. Jos antaa tahman kuivua, imee se lopulta päälleen kasan muutakin roskaa. Lopulta siivoaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin se tuoreeltaan olisi ollut. Kaiken lisäksi omat läikyttelyt eivät lopulta päädy pelkästään omaksi taakaksi, vaan tahmaiset lattiat sotkevat lopulta myös niiden sivullisten kengät, jotka astuvat matkaan seuraavalta asemalta tai toisilta elämän poluilta.

Jokainen meistä mokaa joskus. Mutta vain sillä on väliä, kuka jää siivoamaan ja kuka loikkii karkuun.

Kolmistaan-blogi: menaiset.fi/blogit/kolmistaan

Sisältö jatkuu mainoksen alla