Anna Perho ihailee usein peilistä myös itseään. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho ihailee usein peilistä myös itseään. Kuva: Juha Salminen

Listasin omia voimahahmojani ja tajusin, että jokainen esikuvistani on raivostuttavan poleeminen tyyppi, kirjoittaa Anna Perho.

Miia Kankimäen kirja Naiset, joita ajattelen öisin on nyt Se Kirja, joka kuuluu lukea. Kirja kertoo kreiseistä, historiallisista naisista, jotka ovat antaneet kirjoittajalle voimaa ja itseluottamusta yli ajan rajoitusten.

Tämä inspiroi minua listaamaan omia voimahahmojani. Tyyppejä, joita ajattelen öisin. (Tai ajattelisin, jos en olisi niin siekailemattoman hyväuninen. Mutta sanotaanko, että ajattelen heitä iltapäivisin.)

Listattuani kymmenkunta nimeä Joan Riversistä Jim Morrisoniin havahduin heidän yhtäläisyyksiinsä: jokainen esikuvistani on raivostuttavan poleeminen tyyppi. Käsittämättömän taitava omalla erityisalueellaan, mutta usein käsittämättömän huono vaikkapa ihmissuhteissaan. On kuoltu huumeisiin, haukuttu naiset, jätetty lapset. Provosoitu, uhottu tyhjää, sanottu asioita, joita ihmiset eivät haluaisi kuulla.

On kiusallista ja suorastaan pelottavaa myöntää, että ihailee tällaisia tyyppejä. Se tekee näkyväksi mahtipsykologi C. G. Jungin tokaisun, että yksikään puu ei voi kasvaa taivaaseen, jos sen juuret eivät ulotu helvettiin. Siksi myös esikuvat sekoilevat.

Mitä esikuvissa oikeastaan fanitetaan: sisältöä vai persoonaa?

Ajatellaanpa vaikka Anna Wahlgrenia, joka kirjoitti mielestäni maailman parhaan lastenkasvatusoppaan. Lapsikirja olikin vuosikausia varsinainen hitti, kunnes Wahlgrenin aikuistunut tytär kirjoitti hänestä järkyttävän paljastuskirjan. Ruotsin epäsovinnainen, mutta rakastettava idoliäiti olikin seksihullu, lapsiaan sättivä alkoholisti.

Mutta tekeekö se hänen kasvatusoppaastaan yhtään huonompaa? Ei. Tyttären puolesta tuntuu pahalta, mutta samaan aikaan Wahlgrenin tekstit ovat auttaneet tuhansia vauvoja nukkumaan paremmin. Se laittaa kysymään mitä esikuvissa oikeastaan fanitetaan: sisältöä vai persoonaa? Ja voiko näistä valita vain toisen, jos se sopii omaan pirtaan?

 

Nykyisessä läpinäkyvyysähkyssä oli myös virkistävää lukea pop-tähti Samu Haberin haastattelu, jossa hän sanoi, että henkilökohtaisista asioista tilittäminen on artistille tuhon tie. Ymmärrän pointin. Osa idolien maagisuudesta liittyy juuri etäisyyteen.

Ehkä juuri etäisyys on pitänyt voimahahmojeni kestosuosikkina isoisoäitini Evan. En ehtinyt koskaan tavata häntä, mutta jollain kummallisella tavalla hän tuntuu vaikuttaneen valintoihini ja siihen, mitä pidän coolina.

Eva oli eronnut yksinhuoltaja ja yrittäjä aikana, jolloin naisilla oli hädin tuskin äänioikeudet. Hän poltti pilliklubia, teki jalkapalloveikkauksia ja kasvatti koiria. Illat hän halusi viettää omissa oloissaan, kuistilta kaukaisuuteen tuijotellen.

Mitä ajattelit öisin, Eva? Ketä ihailit?

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.