Kuva: Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen

Komiikka on raaimpia tapoja testauttaa oma sosiaalinen hyväksyntänsä, Anna Perho kirjoittaa.

Luin hiljattain artikkelin, jonka kirjoittaja oli nyreissään tavasta, millä hauskoihin naisiin suhtaudutaan. Tai tarkemmin ottaen miten miehet suhtautuvat hauskoihin naisiin.

Turhautti. Ei se, että hauskuuden käsittely olisi omassa elämässäni jokin ongelma (tajuan itsekin, mistä hiljaisuus kertomieni juttujen jälkeen johtuu) vaan se, miksi mihinkään olemiseen pitäisi mankua lupaa joltain epärelevantilta taholta.

Mitä väliä, jos joku tosikko ei naura?

Sitten turhautti vielä enemmän: Harvard Business Reviewssä referoidun tutkimuksen mukaan huumoria hyödyntävä nainen vaikuttaa työympäristössään epäuskottavalta, kun taas samaa supervoimaa käyttävä mies saa vitsailusta pisteitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Mitä siis tehdä? Ajattelen, että oman käytöksen kalibroiminen toisten elättämistä stereotypioista käsin ei nyt vain käy. Palavereissa sekä elämässä on otettava lavakuoleman riski, vaikka joku tuhnuke ajattelisikin, että onpa naurettava ämmä. Eli, on oltava kuten Joan.

50-luvulla uransa aloittanut koomikko Joan Rivers oli hauskojen naisten esitaistelija. Häntä pilkattiin, hänen ulkonäköään arvosteltiin ja uraansa yritettiin torpata monin tavoin.

Haastatteluissaan Joan kertoi aina tunteneensa itsensä ulkopuoliseksi. Esimerkiksi, kun hän vuosikymmenen mittaisen yrityksen jälkeen pääsi legendaarisen Johnny Carson shown tähdeksi, kateelliset sanoivat sen johtuneen vain siitä, että hän oli nuori nainen.

Mutta estikö vähättely ja kauhistelu Riversiä tekemästä historiallista uraa viihdebisneksessä? Ei.

Inspiroidun Riversistä paitsi hänen juttujensa vuoksi ("Tiesin olevani ei-toivottu lapsi, kun sain kylpyleluksi leivänpaahtimen") myös juuri hänen dissaajiaan halveksivan asenteensa vuoksi. Riversin kuuluisaa sitaattia mukaillen: ”Jos ei naurata, häivy. Aion jatkaa työtäni joka tapauksessa.”

 

Komiikka on raaimpia tapoja testauttaa oma sosiaalinen hyväksyntänsä. Harvassa lajissa harakiri on yhtä lähellä kuin huvittamaan pyrkivässä tarinankerronnassa. Se on kuin lihaliemikuutioksi puristettu versio koko elämästä, jonka edessä kysytään, kenen hyväksynnästä omanarvontuntoni on kiinni ja kenen säännöillä pelaan.

Jos haluaa elää omanlaistaan elämää, ei voi olettaa, että kaikki antavat sille täydellisen, kaikenkattavan hyväksyntänsä. Jos haluaa tulla rohkeaksi, pitää suostua pelkäämään. Jos haluaa hauskan maineen, pitää sietää tilanteita, joissa kukaan ei naura.

Tai kuten Joan sanoi: ”Jos ovi ei aukea, menen seuraavalle. Jos sekään ei aukea, teen omani.”

Vierailija

*huoh* Miksi naiset ovat vieläkin niin kateellisia miehen peniksella, vaikka vaginalla saa niitä ihan niin paljon kuin tahtoo*

Sisältö jatkuu mainoksen alla