Jenni Kokanderin tärkein työ on äitinä oleminen. Kuva: Juha Salminen
Jenni Kokanderin tärkein työ on äitinä oleminen. Kuva: Juha Salminen

Jenni Kokanderille on ollut järkytys, miten teatteri-, elokuva- ja tv-alalla välillä suhtaudutan pienten lasten vanhempiin.

Samastuin Helsingin Sanomien juttuun, jossa perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko kertoi, kuinka hän sai kritiikkiä otettuaan lapsensa mukaan töihin. Monet muutkin poliitikot jakoivat Saarikon kokemuksen siitä, miten helposti vanhempia kritisoidaan lastensa hoidon järjestämisestä.

Olen painiskellut samaisen ongelman kanssa siitä lähtien, kun 11 vuotta sitten tulin äidiksi.

Olen ollut koko näyttelijänurani ajan freelancer, ja työaikani on ollut milloin mitäkin. Perheettömänä sinkkuna pystyin joustavasti jäämään kuvauksiin, jos päivät syystä tai toisesta venyivät. Teatteriharjoitusten jälkeen oli aina aikaa lähteä kaljalle kuuntelemaan ohjaajan palautetta. Koskaan en ahdistunut, kun yllättäen vapaapäivälle tulikin keikka, joka oli pakko hoitaa, että saisi ensi kuussa ostaa itselleen kannettavan cd-soittimen.

Koska olen freelancer ja vielä intohimoammatissani, oli itsestäänselvyys, etten jäisi kotiäidiksi.

Sitten tulivat lapset. Yhtäkkiä minulla oli työni lisäksi muitakin velvollisuuksia ja taloudellinen vastuu muistakin kuin itsestäni. Koin kuitenkin roolin äitinä tärkeämmäksi kuin urani. Elämästä tuli jatkuvaa kikkailua ja työn ja kotielämän yhteensovittamista.

Koska olen freelancer ja vielä intohimoammatissani, oli itsestäänselvyys, etten jäisi kotiäidiksi.

Tiedän olevani etuoikeutettu, koska mieheni on jakanut alusta asti vastuun lastemme hoitamisesta ja on ollut hoitovapaalla kummankin lapsen kanssa.

 

Minulle on ollut välillä todella järkytys, miten teatteri-, elokuva- ja tv-alalla on suhtauduttu pienten lasten vanhempiin.

Olen ollut palaverissa, jossa on palloteltu, keitä otettaisiin näyttelemään valmisteilla olevaan proggikseen, ja eräästä kollegastani todettiin kylmästi, että ”ei sitä voi ottaa, koska sillä on ne lapset”.

Itse olen ollut tilanteessa, jossa minua on pyydetty jäämään tekemään vielä yksi kohtaus, vaikka lastenhoitajamme oli juuri lähtenyt ja olin jo tilaillut taksia kolme kuukautta vanhan vauvani kanssa. Minulle aivan vieras ihminen tuli sanomaan, että ”mä voin ottaa ton vauvan ja viedä sen vaikka yhelle Marjolle”. Vastasin, että ”sinä tuskin antaisit käsilaukkuasi minulle, jos sanoisin, että annan sen tolle yhdelle Marjolle”.

Onneksi on myös poikkeuksia. Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana myös tuotannoissa, joissa äitiyteni ei ole ollut pakollinen paha, vaan luonnollinen asia, jonka ehdoilla aikatauluja on jumpattu.

Usein käy kuitenkin edelleen niin, että kun kerron, ettei jokin kuvauspäivä sovi, koska meillä ei ole sille päivälle hoitajaa, se ei ole riittävä syy. Toinen työ taas on aina hyväksyttävä syy. Entäs jos minun tärkein työni onkin äitinä oleminen?

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Jenni Kokanderin näyttelijäkollega ei saanut työtä, ”koska sillä on ne lapset”

On etuoikeus ,jos ylipäänsä voi ottaa lapsia mukaan töihin tai työpaikka ylipäänsä joustaa mistään työajoista. Voisinko minäkin ilmoittaa työpaikalle, että tänään ei nyt käy, koska lapset. Kuka sitten pyörittää kauppoja, sairaaloita ymsyms. Jos kaikkien lapsiperheiden työajat pitäisi joustaa. Lapsettomatko ne kaikki työt tekisi?
Lue kommentti
Vierailija

Jenni Kokanderin näyttelijäkollega ei saanut työtä, ”koska sillä on ne lapset”

Miksi ihmeessa muiden pitaisi jarjestaa aikataulunsa yhden epaammattimaisesti toimivan kolleegan mukaan? En minakaan voi sanoa etta sori nyt vaan tyonantaja, mutta kun mulla on tarkeampi tyo, ja olettaa etta tyonantaja vaan joustaa. Jos pitaa vanhemmuutta 'tyona' ja elaman tarkeimpana asiana, siita on seurauksia tyoelamassa, eika naita seurauksia poisteta tyhjilla vaitteilla intohimoammatista. Uhriutuminen ei auta yhtaan.
Lue kommentti

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti