Kuvat
Juha Salminen
Jenni Kokander tahtoo palkita sen, ken kehtaa kertoa, että hänen perheessään on täitä.
Jenni Kokander tahtoo palkita sen, ken kehtaa kertoa, että hänen perheessään on täitä.

Jenni Kokanderilla on yksi tärkeä oppi lapsilleen: sillä ei ole väliä, kuka riidan aloitti, vaan sillä, kuka sen lopettaa. 

Maanantai alkaa mukavasti, kun sähköpostiin tupsahtaa päiväkodilta viesti, joka on otsikoitu ”Kihomatoja”. Näen jo silmissäni pyykkivuoret, saunanlauteilla karanteenissa istuvat pehmolelut ja kuulen huudon, kun leikkaan lasten kynsiä tyngiksi. Toisaalta kaikki tämä kuuluu elämään, ja olen ansiokkaasti häätänyt tähän asti niin täit kuin syyhypunkin. 

Eniten riepoo syyllisten etsintä. Sen sijaan, että ihmiset vain siivoaisivat kiltisti ja söisivät ne punaiset matopillerit vaikka sitten vain varuiksi, seurauksena on ihmeellinen hämmentynyt ilmapiiri, jossa harva kehtaa tunnustaa, että ”hei meilläkin kutkuttelee”.

Niille, jotka kertovat loisistaan avoimesti, pitäisi antaa palkinto, koska ilman rohkeaa puhetta noista ällötyksistä ei päästä ikinä eroon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ihmisen perusluonteeseen kuitenkin kuuluu, että kun jotain ikävää tapahtuu, siihen on pakko löytää syyllinen – ja vasta sitten mennään eteenpäin ja toimitaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun jänkkään mieheni kanssa jostain arkisesta asiasta, sanotaan nyt vaikkapa siitä, miten hän ei ole vieläkään hakenut lasten talvikenkiä ulkovarastosta, saattaa se saada järjettömät mittasuhteet.

Yhtäkkiä keskustelemme vastuun jakautumisesta perheessä, minun äkkipikaisuudestani ja hänen hitaudestaan ylipäänsä. Jompikumpi kaivaa ehkä jonkun kymmenen vuotta sitten lausutun typeryyden, ja roihu valmis.

Lyhyen mykkäkoulun jälkeen alkaa uusi kierros teemalla ”kumpi aloitti”. Minä syytän Jukkaa saamattomuudesta, ja Jukka syyttää minua siitä, että minä aina syytän häntä saamattomuudesta.

Lasten talvikengät ovat yhä ulkovarastossa ja pysyvätkin siellä.

Onneksi meillä on Jukan kanssa lyhyt matka sovintoon. Ajattelemme molemmat nimittäin niin, että se kumpi ratkaisee riidan pyytämällä anteeksi, on lopulta voittaja. Todellinen anteeksipyytäminen pitää sisällään myös sen, että pyytäjä tiedostaa omat virheensä ja lupaa tarkastella omaa käytöstään.

Jos ainoa syy jatkaa on löytää syyllinen, on ikiliikkuja valmis. Hyvässä konfliktissa ei ole syyllisiä, vaan se päättyy siihen, että mennään eteenpäin. On todella vaikeaa antaa periksi, mutta ilman kompromissia mikään solmu ei tule aukeamaan.

Yksi tärkeimmistä opeista, joita haluan myös lapsilleni antaa, kuuluu, että sillä ei ole mitään väliä, kuka aloitti riidan. Sillä on, kuka sen lopettaa.

Silläkään ei ole väliä, keneltä kihomadot päiväkotiryhmään tulivat. Väliä on ainoastaan sillä, että niistä puhutaan avoimesti ja että jokainen hoitaa oman tonttinsa. Häpeä syyllisyydestä sulkee suut ja siitä seuraa vain se, että lopulta kaikkien perseet kutisevat.

Asiallisuuden puolesta

Minusta kirjoittajan tulisi miettiä kielenkäyttöön. On vastenmielistä lukea kolumneja, joissa on alatyylistä kielenkäyttöä. Jos kirjoittaja itse ei ymmärrä, minusta lehdessä pitää olla joku, joka kiinnittää huomiota asillaliseen kielenkäyttöön. Alatyylinen sanoille on olemassa asiallisiakin vaihtoehtoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla