Jenni Kokander uskaltaa unelmoida lottovoitosta.
Jenni Kokander uskaltaa unelmoida lottovoitosta.

Jenni Kokanderin elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta.

Lapsille jankutetaan jatkuvasti, että kaikkea ei voi saada. Silti aikuiset toistelevat toisilleen mantraa ’unelmat on tarkoitettu toteuttetaviksi’ ja ’sinä kirjoitat oman tarinasi’.

Osittain totta, mutta kyllä se pääsääntöisesti menee niin, että jotkut ovat syntyneet kultalusikka takapuolessa, ja toisilla vain käy aina huono munkki.

Onneksi itse kuulun välimallin sankareihin, joilla elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta. Ehkä tästä syystä olen valmis vähän hikoilemaan unelmieni eteen ja unelmoin vain asioista, jotka voin saavuttaa.

Uskon vahvasti, että sateenkaaren päässä on aarre ja sinne löytävät ne, joilla on positiivinen asenne ja kyky unelmoida. Mutta rajansa kaikella! Tunnen myös paljon ihmisiä, jotka vuosi vuodelta katkeroituvat ja muuttuvat sietämättömiksi narisijoiksi vain siksi, että he elävät pilvilinnoissa.

En ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät antautumaan unelmoimaan asioista, jotka ovat täysin ulkona heidän boksistaan. Samalla kuitenkin ihailen taivaanrannanmaalareita, jotka viikosta toiseen uskovat, että vielä koittaa uusi päivä, vaikka elämä olisi yhtä tahkoamista.

Eräällä ystävälläni oli tapana sunnuntaiaamuisin katsoa Hesarista, minkä miljoonakämpän valitsisi, jos olisi voittanut edellisenä iltana lotossa. Hän siis tarkisti numerot vasta, kun oli fiilistellyt, millaisessa lukaalissa elämäänsä jatkaisi.

Miehelläni taas oli tapana käydä koeajamassa autoja, joihin hänellä ei olisi kuuna päivänä varaa.

”Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta?”

Itse ahdistun jo ajatuksesta, että menisin fiilistelemään kalliita kenkiä tai kolttuja, joita en voisi kuitenkaan ostaa.

Unelmat, toiveet ja päämäärät menevät ihmisillä nykyään sekaisin. Unelmoidaan julkkiksena olemisesta, ilmaisista autoista ja vip-lomista Thaimaassa ilman pienintäkään käryä siitä, miten päämäärään pääsisi tai mitä töitä unelmansa eteen voisi tehdä.

Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta? Kukaan tuskin toivoo Michael Korsin laukkua.

Tähden lentoa katsoessa useimmat ainakin väittävät toivovansa maailman rauhaa, terveyttä tai rakkautta. Vai kehtaako joku myöntää sulkevansa silmänsä ajatellen: voi kun voittaisin sen Facebook-arvonnan, josta voi saada ilmaiset hiustenpidennykset?

Vierailija

Jenni Kokander kolumnissaan: ”Miehelläni oli tapana koeajaa autoja, joihin ei ollut varaa”

Asiasta potkukelkkaan: Taas näitä naisia jotka tulevat pärjäämään koska- ulkonäkö. Kunhan ensin mies on ensin piirtänyt ja toinen mies ohjannut.) Eikä tuossa maailmassa varmasti haittaa ole vaikka hikoileekin runsaasti taitaa olla enemmäkin eduksi. Jepulis, kun hakee loistoauton liikkeestä ajelee cityissä luu pihalla niin saa melko nopeasti huomiota vesirajamekoissa sipsuttavilta sporttiperäisiltä kaunottarilta ja saattaa jopa päästä polkaisemaan vaatimattomammankin naamansa vartensa kanssa...
Lue kommentti

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.