Jenni Kokander uskoo, että surulla ja ilolla on monet kasvot. Twitter: @jkokander
Jenni Kokander uskoo, että surulla ja ilolla on monet kasvot. Twitter: @jkokander

Ihmistä ei saisi tuomita tai ylitulkita hänen luontaisen tunneilmeensä perusteella, Jenni Kokander kirjoittaa.

Rakastan rikostarinoita ja olen kevään aikana ahminut ison läjän true crime -podcasteja. Tarinat ovat tietysti karmivia, mutta eniten minua on kuitenkin jäänyt kaihertamaan yksi seikka, joka toistuu monissa tapauksissa ympäri maailmaa. Ihmisiä epäillään ja rikollisuudesta tehdään päätelmiä heidän reaktioidensa perusteella.

Kaikki me suomalaiset varmasti muistamme Anneli Auerin ilmeettömät kasvot. Kahvipöytäkeskusteluissa tehtiin arvioita hänen syyllisyydestään sen perusteella, ettei hän itkenyt julkisesti miehensä kohtaloa.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Psykologit tulkitsevat ilmeitä ja laskevat todennäköisyyksiä. Ottamatta kantaa kenenkään syyttömyyteen tai syyllisyyteen olen varma, että tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

On mahdotonta tulkita kenenkään naamasta varmuudella, millaisia liikahduksia tapahtuu kivettyneen ilmeen, hymyn tai kyynelistä turvonneiden kasvojen takana. Varsinkin, jos kysymyksessä on äärimmäinen tilanne.

Jotkut puhkeavat nauramaan hautajaisissa, toiset taas itkevät kaikkea kevään ensi esikosta siihen pettymykseen, kun Ässä-arvasta ei tullut taaskaan voittoa.

Jokainen varmaan tuntee myös jonkun viilipytyn, joka ehkä suojellakseen itseään ja yksityisyyttään jättää vollottamisen ja hysteeriset nauruhepulit meille melodramaattisille ääritunteilijoille.

Itse aiheutan ärsytystä ainaisella hyväntuulisuudellani ja iloisella hersyvällä olemuksellani, mutta voin vakuuttaa, että kynnän aika ajoin todella syvissä vesissä.

 

Ihmistä ei saisi tuomita tai ylitulkita hänen luontaisen tunneilmeensä perusteella.

Olin juuri hankalassa tilanteessa, jossa mietittiin erääseen tiimiin uutta jäsentä, ja ulkopuolelle jäi eräs henkilö johtuen hänen ”sulkeutuneesta ja epäsosiaalisesta luonteestaan”. Kun kysyin, kuinka hyvin toiset tuntevat hänet, vastaus oli ”ei tunneta, mutta näkeehän sen naamasta”.

Itse olen sitä mieltä, että työyhteisöissä tarvitaan kaikenlaisia hahmoja. Jos kaikki olisivat ekstroverttejä kahvihuonekoomikoita, ei kukaan kestäisi päivääkään.

 

On myös todella yleistä arvostella toisten tapaa surra tai olla väsyneitä. Joku haluaa kreisibailata surunsa pois, toinen ei. Jollekin sopii downshiftaaminen, toiselle ei.

Me reagoimme asioihin ja näytämme tunteitamme ulospäin todella erilaisilla tavoilla. Se, ettei joku juhlissa halua laulaa, pelata tai saunoa, ei tarkoita, että hänellä olisi paha mieli tai tylsää.

On todella laiskaa ajattelua tulkita kenenkään sielunliikkeitä ainoastaan olemuksen tai pärstän perusteella. Aivan äärimmäistä on määritellä joku murhaajaksi, koska hän suree väärin, mutta epäreilua on myös ajatella, että hymyilevien kasvojen takana on automaattisesti pelkkää iloa ja onnea.

SV72

Juurikin näin! Itse olen kuullut olevani ylpeä, tylsä ja kaikenpuolinen ilonpilaaja kun en A. näytä tunteita kovin hersyvästi ja B. en todellakaan lähde mihinkään seuraleikkeihin ym. yllytyksiin mukaan :D Itseäni asia vaivasi aiemmin, mutta ei enää. Olen mikä olen ja ne jotka minut tuntevat, näkyvät viihtyvän seurassani. Muista en sitten niin välitäkkään...

Sisältö jatkuu mainoksen alla