Minun oli pakko myöntää, että samalla kun oloni nahoissani oli muuttunut kesän aikana tukalaksi, olin alkanut käyttäytyä mulkusti, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa.

”Äiti, sä olet ollut tänään tosi kulmikas. Mistä se johtuu? Voit kertoa mulle”, kahdeksanvuotiaani kysyi minulta hiljattain.

Vastasin, että en tiedä, ollut vain huono aamu.

”Minusta tuntuu, että kyllä sinä tiedät. Et vain halua puhua siitä”, hän jatkoi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän on ikäisekseen aivan liian viisas.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Odotan kaksosia raskausviikolla 28. Mahani koko vastaa jo nyt normiodottajan vatsaa viikolla 40 – jolloin bebe pitäisi jo ponnistaa ulos.

Vaikka perhe onkin elämäni tärkein asia, valehtelisin, jos väittäisin, etteikö nykyinen olomuotoni söisi naisellista itsetuntoani. Tunnen itseni jo loppuraskauden valaaksi, vaikka edessäni on vielä viikkoja, jopa kuukausia, ennen kuin lapseni ovat valmiita putkahtamaan maailmaan. Olo on raskas myös henkisesti. Ehkä eniten siksi, että vasta nyt tajuan rakentaneeni osan identiteetistäni sen ympärille, että olen aina ollut pienikokoinen.

Nyt kun sana siro on vain etäinen muisto historiankirjoissani, olen huomannut itsessäni epämiellyttäviä piirteitä. Enkä nyt puhu ainoastaan epämiellyttävistä kymmenluvuista vaa’assa, vaan ennen kaikkea epämiellyttävistä ajatuksista päässäni. Niistä, jotka tekevät käytöksestäni välillä todella inhottavaa.

 

Kahdeksanvuotiaani oli oikeassa. Minun oli pakko myöntää, että samalla kun oloni nahoissani oli muuttunut kesän aikana tukalaksi, olin alkanut käyttäytyä mulkusti. Kiukutella perheelleni pikkuseikoista, vaikka todellinen kiukun aihe löytyi korvieni välistä. Olin tiuskaissut lapselle, vaikka oikeasti minua kiukutti kehoni, joka ei totellut käskyjäni. Nakkelin niskojani miehelleni, koska oletin hänen ällöävän muhkuraista takamustani, vaikka oikeasti ongelma uusien muotojeni kanssa oli vain minulla itselläni.

Kesän huonojen päivien syy oli siis ollut – vaikka kuinka yritin keksiä jonkin korrektimman ja aikuismaisemman selityksen – siinä, että koin itseni epävarmaksi.

Samalla tajusin, että itsetunto-ongelmat eivät ole koskaan vain ihmisen omia ongelmia. Ne ovat ihmiskunnan syöpä: kaiken sen paskan alku ja juuri, mistä kumpuavat kaikki ihmisten väliset kommunikaatio-ongelmat.

 

Ihmisten käytöstä voi analysoida ja tulkita monin teorioin, mutta jäljet johtavat lopulta aina itsetuntoon. Mietitpä sitten rasismia, homofobiaa, koulukiusaamista, ilkeitä ämmiä tai mitä tahansa toisten ihmisten lyttäämistä, kaiken huonon käytöksen taustalla on aina ihmisen epävarmuus omasta itsestään. Se, että pelkää, ettei kelpaa omana itsenään, vaan paikan tulevat viemään mamut, homot, viisaat, erilaiset tai hyväperseiset. Siksi pitää hyökätä ensiksi itse, olla kova ja ikävä, jottei kukaan näkisi, että edessä on vain epävarma ihminen.

Miksi itsetuntokasvatus ei ole kouluaine? Pitääpä kysyä kahdeksanvuotiaalta.

Kolmistaan-blogi: menaiset.fi/blogit/kolmistaan

Vierailija

Asiahan on ihan hyvä ja pohtimisen arvoinen. Mietin, miksi fiksu nainen käyttää alatyylistä kieltä! Teki minuun vastenmielisen vaikutuksen, ei tuonut tekstiin mitään "lisää". Mutta näyttää olevan tämän ajan trendi. Sääli, koska kielemme on hyvin ilmaisuvoimainen ilman tällaista ja tyylirikkohan se on!

Sisältö jatkuu mainoksen alla