Olemme ystäväni kanssa kehittäneet huippuunsa ole armollinen itsellesi -filosofian. Käymme kuntosalilla lähinnä uusimassa umpeen meneviä kuntosalikorttejamme.

Käymme ystäväni kanssa ahkerasti kuntosalilla. Emme kylläkään treenaamassa, vaan uusimassa kuntosalikorttimme aina, kun ne uhkaavat vanhentua.

Puolen vuoden välein sähköposteihimme kilahtaa viesti, joka saa pulssin nousemaan ja kinttuihin vipinää. Jos toimisimme nopeasti, ehtisimme vielä pelastaa viime kauden käyttämättä jääneet salikertamme – ostamalla niitä saman verran lisää.

– Ei kai me niin hulluja olla, että jätämme nämä käyttämättä, vahvistamme toisiamme myyntitiskillä, samalla kun lataamme kortille uutta satsia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Temppu on nyt tehty niin monta kertaa, että hiki nousee pintaan pelkästään sen laskemisesta, monetko treenit meitä jo odottavat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ryhdyimme aikoinaan kuntoilemaan yhdessä siksi, että tsemppaisimme toisiamme. Kaksin olisi helpompi naureskella huolettoman näköisenä, jos sattuisi asettumaan pelottavan näköiseen kuntosalihärveliin väärinpäin. Tai tekisi jonkun muun nololta tuntuvan etikettivirheen:

Ja kaksin piiskuroisimme toinen toisiamme lempeästi aina, kun laiskuus iskisi.

Mutta samalla olemme kehittäneet huippuunsa myös yhteisen ole armollinen itsellesi -filosofian. Mikäs sen vapauttavampaa, kuin saada hyväsiskohengessä hyväksyntää sille, että ajatus salille menosta juuri tänään on mahdoton?

Meillä on kuitenkin myös ihan aktiivinen kuntosalimenneisyys. Siksi meillä on yhä luja luotto siihen, ettei korttia nytkään ole turhaan uusittu, eikä treenikassi suotta odotellut täydessä tällingissä. Ihan käsillä on se hetki, kun ajelemme salille kahdessa minuutissa työpaikan hissillä.

Jos ei muu huvita, niin ainahan sitä voi hikoilla kuntosalin infrapunasaunassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla