Aina kun avaan telkkarin, sieltä tulee Suomen Huutokauppakeisari. Ehkä muita ohjelmia ei enää tule, koska niitä ei tarvita.

En tiedä, miten tämä on mahdollista, mutta aina, kun avaan television, sieltä tulee Suomen Huutokauppakeisari. Uskomattoman tönkkö ohjelma, joka soljuu aina samalla tavalla: Eija pyytää liikaa Arabioistaan, Aki tinkii, Eija tulee hinnassa vastaan, Aki kättelee, Heli melkein sanoo jotain, Aki ja Heli siirtyvät pakettiautolla Hirvaskankaalle, jossa Markku on päivän aikana askarrellut Akin vanhasta stetsonista kukka-amppelin. Koittaa huutokauppapäivä, Jari huutaa kuparipannun, Maija ostaa Arabiat. Aki sanoo: ”Tällaista pitää huutokauppatoiminnan olla, jotta se on kannattavaa.” Lopputekstit.

Huutokauppakeisarin uusinnat riittävät.

Yllättävintä on, että ohjelmaan kiintyy. Ehkä muita ohjelmia ei enää tule, koska niitä ei tarvita. Huutokauppakeisarin uusinnat riittävät. Tarkkailen Akin ja Helin välistä dynamiikkaa ja herätän puolisoni, jos näkyy konfliktia. Rentoudun mukana, kun tiimi perjantai-iltana istuu huutokaupan päätteeksi alas. Liikutun siitä, että Markku osaa myös verhoilla.

Haastattelussa Aki Palsanmäki sanoi jotenkin näin: ”En minä aio enää 70-vuotiaana seisoa Festivo-kynttilänjalka kädessä kysymässä, että mitä tästä saa. Ei tämä sellainen kutsumusammatti minulle ole.”

Onneksi uusinnat varmasti pyörivät vielä silloinkin.

Vierailija

Huutokauppakeisarin uusinnat ovat parasta, mitä televisiosta tulee

En ole pitkiin aikoihin enää oikein katsellut televisiota, olisiko kohtaa vuosi kun viimeksi avasin omani. Kylässä käydessä tulee joskus vilkaistua ja tutummassa paikassa saatan jopa selata kanavat äkkiseltään läpi jos ei niin jaksa kuunnella höpinöitä, mutta eihän sieltä tosiaan tule kuin niitä sekunda-leffoja jotka olivat jo 10-30- vuotta sitten huonoja ja sitten juuri näitä huutokauppa keisarointeja"ei kyllä pysty ostamaan jos ei saa yli 50 pinnaa voittoa" itkuvirsiä. Joskus sitten jonkun...
Lue kommentti
Suomalaiset eivät vaan osaa

Huutokauppakeisarin uusinnat ovat parasta, mitä televisiosta tulee

Eipä tulisi mieleenkään katsoa jotain huutokauppakeisaria tai muuta kotimaista "viihdettä". Myös uutiset ovat heikonpuoleisia ja rima on matalalla. Tärkeitä uutisia löytyy maailmalta joka päivä, mutta meillä uutiset ovat kuin aamuteevee-makasiini höystettynä hallituksen propagandalla. Nousukautta eletään ja kaikilla menee hyvin, todellakin. Tanskalaiset ja britit tekevät parhaat sarjat, USA:sta on tullut muutama hyvä komediasarja. YLE1 ja Teema ovat ainoat kanavat joita voi katsoa, vaikka...
Lue kommentti

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti