Ulkonäkö voi todellakin pettää rokkareiden, goottien ynnä muiden hevareiden kohdalla.

Festarikausi alkaa olla parhaimmillaan. Se tarkoittaa myös sitä, että katukuvassa näkyy yhä useammin myös niitä raskaamman musiikin kuuntelijoita.

Eihän siinä mitään ihmeellistä ole – paitsi, että tuntuu silti olevan.

”Karkkipussia valinnut Marilyn Manson -fani joutuu esittämään, ettei tuntemattoman äidin reaktio haittaa.”

Viime viikonloppuna sain todistaa Hyvinkään Rockfestillä jo ennestään tuttua tilannetta: Kauhusta kankea äiti kiskaisee kaupassa lapsensa kauemmas gootista, jonka läheisyyteen tyttö on erehtynyt menemään. Mulkoileva äiti poistuu lapsineen, ja karkkipussia valinnut Marilyn Manson -fani joutuu esittämään, ettei tuntemattoman äidin reaktio haittaa.

Tummiin väreihin, niitteihin ja nahkaan pukeutuneet ihmiset jaksavat tänäkin päivänä aiheuttaa kauhunsekaista paheksuntaa. Siksi onkin ajankohtaista ja tärkeää muistuttaa asiasta, jonka pitäisi olla jo itsestään selvää. 

Hevarit, punkkarit ja gootit ovat aivan tavallisia ihmisiä, jotka sattuvat pukeutumaan monia muita rajummin ja tummanpuhuvammin. Raskaaseen musiikkiin liittyvä pukeutumistyyli on vain yksi tapa ilmaista itseään ja kiinnostuksen kohteitaan samalla tavalla kuin vaikkapa pop-musiikin tai rapin kuuntelijat tekevät.

”Huomattavasti turvallisempaa on hevareiden keskellä kuin Tangomarkkinoilla.”

Siinä kaikki.

Sen lisäksi, että toisten syrjintä ulkonäön perusteella on jo lähtökohtaisesti väärin, hevimusiikin ystävien ihmettely on jo tilastojenkin perusteella melko hölmöä. 

Metallimusiikkiin keskittyvä Tuska-festivaali on nimittäin yksi Suomen rauhallisimmista: hurjan näköisistä festarivieraista huolimatta Tuskassa toistuu vuosi vuodelta sama ilmiö järjestyshäiriöiden olemattomuudesta.

Hevareiden keskellä on huomattavasti turvallisempaa kuin vaikkapa Tangomarkkinoilla. Annetaan siis Tuskan ja kaikkien muidenkin festareiden vieraiden näyttää juuri siltä miltä he haluavat ja tehdään heistä päätelmiä tekojen, ei ulkonäön, perusteella!

Mansikka

Hei sinä itsesi tai lapsesi puolesta gootteja pelkäävä ihminen, avarra maailmankuvaasi

Goottileidi täältä hyvää iltaa. Kommenttisi on melko naurettava ja lapsellinen. Siitä tosin herää monia, monia kysymyksiä. Mistä ihmeestä sinulle on tullut noin katkeroitunut ja paha mieli? Miksi koet tarvetta haukkua ketään liian laihoiksi, läskeiksi ja meikkipelleiksi? Miltä itse näytät? Millainen ihminen olet itse? Kommenttisi perusteella tulee mieleen että olet todella luotaan työntävä, inhottava ja törkeä ihminen jonka lähelle en haluaisi itse, enkä haluaisi niitä lapsiakaan tai eläimiä...
Lue kommentti

Kenenkään ei pitäisi potea murrehäpeää.

Kun uusien tuttavien kanssa keskustellessa käy ilmi, että olen Rovaniemeltä, on kysymyspatteristo yleensä aika samanlainen – porotilanne ja saamen taidot kiinnostavat.

Sama kuin helsinkiläiseltä tiedustelisi Jyväskylän asioita.

Lappilaiseen yhdistetään perusteella helposti sellaisia piirteitä kuin rento, rehti ja rehellinen. On kuulemma hyvä, jos työhaastattelussakin puhhuu vähän korostetusti. Samaa kuulee usein oululaisilta ja itäsuomalaisilta.

Toisaalta, samojen seutujen edustajat ovat Hesassa myös juntteja, junantuomia ja maalaisia. Kiva juttu, joka opetti minua pistämään murteeni piiloon. En häpeä, mistä tulen, vaan sitä, miltä kuulostan.

Esimerkiksi armeijassa oli parempi olla vain osa massaa. Kun mie muuttui määksi, ei porojen perään kysellyt kukaan. Kuittailua ei tarvinnut kuunnella – paitsi silloin, kun soitti kotiväelle. Siellä ei ymmärretty, mikä on spora.

Ikävä juttu on se, että murre ei tullutkaan niin vain takaisin. Kuulemma puheestani ei juurikaan huomaa, että olisin Lapista. Keskusteluissa välttelen minä-sanaa, sillä mikään vaihtoehto ei tunnu omaan suuhun sopivalta. Se on sääli.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta. Silloin pitää soittaa kotiin tai kavereille, joiden puhe palauttaa minut takaisin minuksi.

Miksi murre sitten hävettää? Sen kun tietäisin. Vaikka jokaisella murteella on hyvät ja huonot puolensa, etenkään nuorena ei halua erottua joukosta.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta.

En ole ainut, joka asian kanssa tuskailee. Savolaisia pidetään kieroina ja hämäläisiä yksinkertaisina. Maalla stadilaiset koetaan puolestaan snobeiksi. Määritelmien paikkansapitävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta luonneanalyysi puheenparren perusteella on jokseenkin pikaista toimintaa.

Tälläkin hetkellä moni pakkailee kamojaan kohti uutta kaupunkia, johon työ- tai opiskeluhommat johdattavat. Seura tekee kaltaisekseen, ja veikkaisin, että ensilumeen mennessä olemme saaneet jälleen uusia murrehäpeään sortuneita.

Kokemusasiantuntijana voin kertoa, että häpeä on turhaa. Feikkikieli kuulostaa vain typerämmältä. Murteiden hävitessä yleiskieli on ottanut vallan, ja murteista alkaa tulla kirjaimellisesti katoavaa kansanperinnettä.

Jospa ei annettaisikaan sen tapahtua, vaan oltaisiin ylpeitä juuristamme. Pitkään matkustelleet tietävät, että ulkomailla suomen kuuleminen tuo mukavan kodikkaan olon. Vaikka Alanyassa Matti Nykäsen keikalla sitä ei välttämättä vielä huomaa, niin jossain vaiheessa suomen kieltä alkaa kaivata.

Sama pätee murteisiin jo Suomen sisälläkin.

Etelään läksiessäni minua ohjeistettiin, että murre on vain vahvuus. En uskonut silloin, mutta allekirjoitan sen nyt. Antti Tuisku sen parhaiten osoittaa. Lupaankin ottaa Antista mallia ja alkaa harjoitella murteeni puhumista uudestaan.

Täytyy vain muistaa ohje: Ei hoota joka paikhaan panna, vaikka monheen paikhaan panhaanki.

Kimi Räikköstä pidetään vakavana tuittupäänä, joka pitää mediaa pilkkanaan. Totuus on kuitenkin toinen, kuten Räikkösen kirjanjulkistustilaisuuksissa nähtiin.

Kimi Räikkönen ja Kari Hotakainen istuvat vierekkäin karaokebaarin puisilla baarijakkaroilla. Miehet pitävät käsissään mikrofoneja, kuten karaokebaarissa on tapana. Tällä kertaa ei hoilata Joutsenlaulua, vaan meneillään on Hotakaisen kirjoittaman, Räikkösestä kertovan Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan mediatilaisuus.

Sanotaan se nyt tähän alkuun: jos Kimi Räikköseltä tulisi stand up -keikka, olisin eturivissä.

Tänään siitä saatiin esimakua.

Kun Kimiltä kysytään, mitä hän tiesi Karista etukäteen, hän kertoo näin.

– Kari on hieno kirjailija. Kuulemma saanut kaikennäköisiä mitaleitakin.

Entä onko Kimi itse lukenut yhtään Karin kirjaa?

– Luin viime yönä – tätä teosta, sun tekemää. En ole muuta lukenut ja tuskin tulen lukemaan, Kimi kertoi Karille pokerinaamalla, televisioruudulla näkyvää Räikkös-kirjaa osoittaen.

***

Kimi kertoi eräässä haastattelussa, että kisan tylsin hetki oli haastattelussa oleminen. Kun häneltä tänään kysytään, oliko tämä kirja sitten tylsä hetki, Kimi vastaa kesken kysymyksen.

– Ehdottomasti. Jos minä olisin saanut päättää, emme istuisi kukaan täällä. Mutta en jaksanut alkaa niin kauaa väittämään vastaan. Istutaan nyt hetki.

Yleisö repeää, minä mukaan lukien. Se on erikoista, sillä loppujen lopuksi vitsi on aika nuiva.

Mutta Kimistä ei ole totuttu saamaan mitään. Hänen juttunsa kiinnostavat, koska ihmiset odottavat, mitä mies tällä kertaa letkauttaa. Kimi tunnistaa tilanteen.

Kysytään, ovatko herrat istuneet toistensa kyydissä autoissa kirjantekovaiheessa.

– En tiedä, olenko Karin kyydissä ollut, Kimi aloittaa.

– Et todellakaan ole, Kari vastaa ja jatkaa:

– Mutta minä olen ollut sinun kyydissäsi. Kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että liikennemerkit ja nopeusrajoitukset ovat Kimille viitteellisiä.

– Suuntaa antavia. Mutta ne ovat ulkomailla. Minähän ajan aika sujuvasti omasta mielestäni. Se riittää minulle, jatkaa Kimi.

– Se on se takapenkkiläisen kohtalo, Kari toteaa.

– Olen varmasti antanut vaihtoehdon, että voi myös kävellä, Kimi letkauttaa.

***

Loppua kohden mediatilaisuudesta tulee vitsikilpailu. Kumpi saa toisen nauramaan ensimmäisenä?

Viimein se hetki koittaa. Mediasta tiedustellaan jotain Kimin 16 päivän ryyppyputkesta, josta kirjassa mainitaan muutaman sivun verran. Kimi vastaa jotain, mutta Kari saa kilpakumppaninsa nauruun.

– Jos on 18 vuotta ajanut, ja siitä 16 päivää juonut, niin se on aika vähän.

Kamerat välkkyvät, kun Jäämies antautuu johonkin nauruntapaiseen.

***

Toimistolle päästyäni ehdin vielä seuraamaan Kimin ja Karin yleisölle järjestettävää tilaisuutta. Kimiltä kysytään, mitä terveisiä hän haluaa yleisölleen lähettää.

– Toivottavasti tykkäätte kirjasta. Jos ette, niin ei varmaan voi palauttaa.

Ja ihmiset nauravat. He saavat Kimistä jotain, mitä kesken formulakisan ei saa.

Miljardit ihmiset nauravat päivittäin. Niin tekee myös Kimi Räikkönen. Me emme sitä vain yleensä näe, ja siksi se on erikoisen palkitsevaa. Siinä se kivikasvo nyt velmuilee.

Kimi sanoi, että haluaisi voida viedä lapsensa esimerkiksi Linnanmäelle ilman, että joku tulisi pyytämään kuvaa tai nimikirjoitusta. Miljoonia tienaavaa formulatähteä käy jopa sääliksi.

Taitaa se stand up -keikkakin jäädä.