Anna Perholla on myös 497 paritonta sukkaa. Kuva: Juha Salminen
Anna Perholla on myös 497 paritonta sukkaa. Kuva: Juha Salminen

Mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä, jos en olisi sovituskopin vapaaehtoisvanki? Anna Perho kysyy kolumnissaan.

Kun astun vaateliikkeeseen klo 18.14, tiedän olevani samanlaisen epätoivon äärellä kuin jos yrittäisin äyskäröidä merta tyhjäksi. Missio: osta uimapuku, cityshortsit ja kietaisumekko kolmessa vartissa. Olen jo valmiiksi ärtynyt, samaan tapaan kuin kassajonossa, jossa edellä oleva alkaa kaivaa Äs-etukorttiaan kohmeista laiskiaista hitaammin. 

Shoppailupersoonani on ajautunut kognitiivisen dissonanssin kouriin. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihmisen toiminta ja tiedot ovat törkeässä ristiriidassa.

Näen rekeillä pelkkiä ongelmia. Vaateteollisuus on maailman toiseksi saastuttavin ala öljybisneksen jälkeen. Ekofiaskot, lumppuvuoret ja ihmisarvoa halveksivat työolosuhteet eivät ole asioita, joita lähtökohtaisesti kannatan.

Mutta olen samaan aikaan ratkaiseva osa ongelmaa. Maailma hukkuu myrkkylietteeseen, koska haluan uimapuvun, cityshortsit ja kietaisumekon. 


Sitten selittelyosioon. Se on pakollinen, jotta ristiriitaista käytöstään pystyy sietämään. 

Olen kyllä vähentänyt shoppailua radikaalisti. Ympäristöomatunto painaa, joten entisestä perjantaipuserotytöstä on kuoriutunut ”laatutietoinen kuluttaja”, tai mitä hölynpölytermiä tässä nyt haluaakaan käyttää. 

Todelliseksi ohjuriksi shoppailun vähentämisessä on kuitenkin muodostunut elämän rajallisuus. Vanha kunnon kuolema laittaa pohtimaan sitä, mihin aikaansa kannattaa käyttää. 

Kaava on yksinkertainen. Jos ostan satasen kengät, joudun tienaamaan summan karkeasti laskien kaksinkertaisesti ennen kuin ostaminen on mahdollista, koska verot sun muut. 

Mitä enemmän ostaa, sitä enemmän pitää tehdä töitä. Pahimmillaan kaikki se, mitä todella arvostaa, väistyy kulutuksen tieltä.

Maailma hukkuu myrkkylietteeseen, koska haluan uimapuvun, cityshortsit ja kietaisumekon.

Teen mielelläni paljon töitä, mutta haluan tienata vapautta, en Klarnan kuukausimaksuja. Kun luen kirjaa puiston penkillä tai syön hyvän aterian, koen syvää tyytyväisyyttä. Vaatteen ostamatta jättäminen tuottaa lähes poikkeuksetta suurempaa mielihyvää kuin sen ripustaminen omaan kaappiin. Aina kun muistan tämän, kieltäytyminen ostoksista on hieman helpompaa. 

Ja kun survon hikistä vartaloani uimapukuun, kuulen tiimalasin hiekan suhisevan korvissani. Mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä, jos en olisi sovituskopin vapaaehtoisvanki?

Silti retkahtelen edelleen. Miksi minulla on seitsemät mustat housut? Kuusi ulkotakkia? Neljä valkoista juhlamekkoa?

Klo 18.57 vedän korttini lukijan läpi. Talletan hetken mitäänsanomattomuuden sydämeeni ja hellin sitä sen varalta, että haluaisin joskus kahdeksannet mustat housut.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti