Anna Perholla on myös 497 paritonta sukkaa. Kuva: Juha Salminen
Anna Perholla on myös 497 paritonta sukkaa. Kuva: Juha Salminen

Mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä, jos en olisi sovituskopin vapaaehtoisvanki? Anna Perho kysyy kolumnissaan.

Kun astun vaateliikkeeseen klo 18.14, tiedän olevani samanlaisen epätoivon äärellä kuin jos yrittäisin äyskäröidä merta tyhjäksi. Missio: osta uimapuku, cityshortsit ja kietaisumekko kolmessa vartissa. Olen jo valmiiksi ärtynyt, samaan tapaan kuin kassajonossa, jossa edellä oleva alkaa kaivaa Äs-etukorttiaan kohmeista laiskiaista hitaammin. 

Shoppailupersoonani on ajautunut kognitiivisen dissonanssin kouriin. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihmisen toiminta ja tiedot ovat törkeässä ristiriidassa.

Näen rekeillä pelkkiä ongelmia. Vaateteollisuus on maailman toiseksi saastuttavin ala öljybisneksen jälkeen. Ekofiaskot, lumppuvuoret ja ihmisarvoa halveksivat työolosuhteet eivät ole asioita, joita lähtökohtaisesti kannatan.

Mutta olen samaan aikaan ratkaiseva osa ongelmaa. Maailma hukkuu myrkkylietteeseen, koska haluan uimapuvun, cityshortsit ja kietaisumekon. 


Sitten selittelyosioon. Se on pakollinen, jotta ristiriitaista käytöstään pystyy sietämään. 

Olen kyllä vähentänyt shoppailua radikaalisti. Ympäristöomatunto painaa, joten entisestä perjantaipuserotytöstä on kuoriutunut ”laatutietoinen kuluttaja”, tai mitä hölynpölytermiä tässä nyt haluaakaan käyttää. 

Todelliseksi ohjuriksi shoppailun vähentämisessä on kuitenkin muodostunut elämän rajallisuus. Vanha kunnon kuolema laittaa pohtimaan sitä, mihin aikaansa kannattaa käyttää. 

Kaava on yksinkertainen. Jos ostan satasen kengät, joudun tienaamaan summan karkeasti laskien kaksinkertaisesti ennen kuin ostaminen on mahdollista, koska verot sun muut. 

Mitä enemmän ostaa, sitä enemmän pitää tehdä töitä. Pahimmillaan kaikki se, mitä todella arvostaa, väistyy kulutuksen tieltä.

Maailma hukkuu myrkkylietteeseen, koska haluan uimapuvun, cityshortsit ja kietaisumekon.

Teen mielelläni paljon töitä, mutta haluan tienata vapautta, en Klarnan kuukausimaksuja. Kun luen kirjaa puiston penkillä tai syön hyvän aterian, koen syvää tyytyväisyyttä. Vaatteen ostamatta jättäminen tuottaa lähes poikkeuksetta suurempaa mielihyvää kuin sen ripustaminen omaan kaappiin. Aina kun muistan tämän, kieltäytyminen ostoksista on hieman helpompaa. 

Ja kun survon hikistä vartaloani uimapukuun, kuulen tiimalasin hiekan suhisevan korvissani. Mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä, jos en olisi sovituskopin vapaaehtoisvanki?

Silti retkahtelen edelleen. Miksi minulla on seitsemät mustat housut? Kuusi ulkotakkia? Neljä valkoista juhlamekkoa?

Klo 18.57 vedän korttini lukijan läpi. Talletan hetken mitäänsanomattomuuden sydämeeni ja hellin sitä sen varalta, että haluaisin joskus kahdeksannet mustat housut.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.