”Ehdin jo miettiä, olenko maailman ainoa ihminen, joka ei jaksa enää innostua Me selvitään tästä yhdessä -tsemppilauseista tai nallejen bongailusta ikkunoista, mutta sitten aloin saada ystäviltäni viestejä, joiden sävy oli muuttunut radikaalisti alkukevään taisteluhengestä”, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa kolumnissaan.

Koronakevät on jo miltei kesässä, mutta epätietoisuus ei ole haihtunut. Olemme yhtä pihalla tulevaisuuden suhteen kuin maaliskuussakin. Aluksi niin eksoottiselta tuntunut kotoilu ja retket lähimetsiin ovat muuttuneet yhtä jännittäviksi kuin aamuinen hampaiden harjaus.

Ehdin jo miettiä, olenko maailman ainoa ihminen, joka ei jaksa enää innostua Me selvitään tästä yhdessä -tsemppilauseista tai nallejen bongailusta ikkunoista, mutta sitten aloin saada ystäviltäni viestejä, joiden sävy oli muuttunut radikaalisti alkukevään taisteluhengestä.

Pelin avasi ystäväni, joka tekstasi lyhyesti, mutta ytimekkäästi: ”Haluan eron.”

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ja siitä se sitten lähti. Kuin yhteisestä sopimuksesta ystävieni viestit muuttuivat yhä negatiivisemmiksi täynnä erosuunnitelmia ja valitusta perhe-elämän ankeudesta. Samalla, kun media hekumoi koronavauvoista, kaveripiirissäni haluttiin laittaa ne jo syntyneetkin vaihtoon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Negatiivishenkisen viestittelyviikkoni kruunasi, kun puolituttu soitti sopiakseen tyttäriemme ulkoilutreffeistä. Kohteliaisuuttani kysyin, miten menee. ”Tosi huonosti”, heläytti naisääni luurin toisessa päässä, aivan kuin olisimme puhuneet säästä tai kukkien kasvattamisesta. ”Onhan tää nyt ihan kauheaa näiden kanssa”, hän jatkoi.

En voinut muuta kuin revetä nauruun. Tämän takia rakastan suomalaisia. Yritin heittää kepeää small talkia, mutta sainkin vastaani aitoa rehellisyyttä. Miten ihanaa, että muillakin menee hermot! Lapsiin, mieheen, peilikuvaan, kodin seiniin.

Mutama viikko sitten luin Helsingin Sanomista runoilija Kai Niemisen haastattelun. Juttu oli otsikoitu verkossa ”Iloiselta vaikuttava Kai Nieminen suree joka päivä”. Monissa kulttuureissa ilon taakse kätkettyä surua ei missään nimessä saa näyttää. Ei ole soveliasta kertoa, että vanhemmuus, parisuhde, unelmatyö tai elämä ylipäätään välillä pännii.

Mutta meillä saa: niinkin avoimesti, että halutaan oikein erikseen otsikkotasolla kertoa, että hymyilevän naaman takana on jotain synkempääkin. Ettei kukaan vain luulisi, että positiivisuus olisi koko totuus.

Kuulin kerran naisten lenkkijengistä, joilla oli tapana haukkua miehensä juoksulenkin menomatkalla ja kehua tullessa. Nerokasta! Tuossa hommassa kiteytyy juuri se, mikä höyryjen päästelyssä, manaamisessa ja synkkyydessä rypemisessä on parasta. Kun epämiellyttävät tunteet saa puuskaistua luvan kanssa ulos, voi niistä päästä myös yli. Nämäkin naiset kuulemma oikein kiihdyttivät loppumatkasta vauhtia, jotta pääsisivät jo miestensä syliin.

Väittävät, että Suomi on maailman onnellisin maa. Höyryjen päästelyn ja onnen välinen suhde ei ehkä ole vain sattumaa. Paskan puhuminen on jalo taito, joka säästää terapiakuluissa.

Plussalainen

Plussat ja miinukset allekkain, näin meillä tehtiin ruuhkavuosina. Ja aina tuli Plussia enemmän. Loistavaa parielämää takana ja toivottavasti edessämme vielä piiitkäääään sitä samaa????

Vierailija

Olen jotenkin tyrmistynyt siitä ajattelusta jota nykyisin suositaan, että ei saisi suuttua mistään, kaikki pitää sietää ja ymmärtää, positiivisen kautta hei! Todella vaikeaa "reipastua" ja pirteäksi hömpäksi taikaiskusta, itsellä se ei edes onnistu ennen kuin negatiiviset tunteet on ensin purettu ja tuuletettu alta pois. Aito ilo kuplii pintaan itsestään, kun itsellä on hyvä olla, ja silloin tuota iloa haluaa levittää ympärilleenkin. On todella tärkeää saada puhua negatiivisista asioista ja tunteista, niiden kieltämisen sijaan, hyväksyä ne ja itsensä sellaisena kuin on. Olen iloinen huomatessani etten ole ainut jonka mielestä silmien sulkeminen ikäviltä tosiasioilta ei saa niitä katoamaan, eikä teeskentely auta pidemmän päälle. Varsinkin kun saa tämän rehellisyyden kanavoiduksi vielä itselle tarpeelliseen muotoon, esim. juuri tuollaiseksi juoksulenkiksi, ei voisi olla oman mielenterveyden kannalta enää parempaa. Naiset eivät saisi sanoa enää mitään negatiivista miehistä, vaikka syytä olisi, vaan pitäisi kovasti kiitellä ja ymmärtää pienimmistäkin asioista ja kehua miehen neroutta joka käänteessä. Mielestäni sekä haukut että kehut tulee antaa silloin kun syytä on, ei minään itsestäänselvyytenä, tyhjinä korupuheina ja ylistyksinä  jotka menettävät merkityksensä täysin jatkuvasti hoettuina. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla