Ummehtuneet hääperinteet voi ottaa omiin käsiinsä.

Huonon feministin tunnustuksia: 

  1. Haluamalla halusin naimisiin, vaikka avioliittoinstituutio on patriarkaatin julma juoni. 
  2. Järjestimme puolisoni kanssa kalliit hääjuhlat, joissa sovellettiin perinteisiä hääleikkejä ja -tapoja. 
  3. Olin laitattanut kauniin kampauksen ja meikin, lakannut kynteni ja ostanut unelmien korkokengät. 
  4. Minulla oli valkoinen puku ja huntukin vielä, ihan niin kuin peitto ei olisi heilunut jo ennen hääpäivää. 
  5. Isäni saattoi minut siviilivihkijän eteen. 

Tiesin häitä suunnitellessamme, että perinne, jossa isä saattaa morsiamen alttarille, on taustoiltaan ankea. Arvelin kuitenkin, että 2010-luvun Suomessa on kaikille hääjärjestelyistä riippumatta selvää, etteivät naiset ole kenenkään omaisuutta, ja päätin ilahduttaa isääni pyytämällä häntä saattajaksi.

Sitä en tajunnut, että sukkanauhan hampailu häämekon alta, morsiamen ryöstö ja jopa morsiamen laittautuminen hääpäivänä ovat nekin naisten alistamista. Meidän häissämme tosin ryöstettiin morsiamen sijaan anopit – saatiin tuplamäärä naisten alistamista yhden ryöstön hinnalla!

Tutkijat Susanna Paasonen ja Marjut Jyrkinen kummastelevat hääperinteitä Ylen hiljattain julkaisemassa jutussa. Sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Jyrkinen näkee, että morsianta saattavasta isästä tulee tunne, että nainen on omaisuutta ja hyödyke. Jyrkisen mukaan sama viesti on sukkanauhan heitossa, morsiamen ryöstössä ja siinä, että nainen usein ottaa miehen sukunimen.

Rahan käyttäminen morsiamen kampaukseen ja meikkiin on sekin huono homma:

– Vaatimus kauneudesta on mielestäni eräänlaista naisen ylistämällä alistamista, Jyrkinen toteaa Ylellä.

On totisesti kamalaa, jos joku joutuu omana hääpäivänään vastoin tahtoaan laittautumaan tai kokee painetta valita häihinsä sellaisia leikkejä ja perinteitä, jotka itsestä tuntuvat alistavilta tai ahdistavilta. 

Häiden valmisteluun osallistuva mies on sankari, serviettien väriä miettivä nainen taas hysteerinen bridezilla.

Moni kuitenkin valitsee häälookkinsa ja -leikkinsä ihan itse, ja ihan siksi, että haluaa. Olisiko mahdollista ajatella, että ummehtuneitakin perinteitä voi ottaa omiin käsiin ja uudistaa? Luulin, että siitäkin oli jo päästy yhteisymmärrykseen, ettei meikkaaminen ole epäfeminististä. 

Sen sijaan epäfeministiseltä tuntuu naisten syyllistäminen siitä, miten he viettävät häitään ja samalla alistavat itseään.

Hääjärjestelyissä tuntuu pätevän sama logiikka kuin monessa muussakin tasa-arvoasiassa: häiden valmisteluun osallistuva mies on sankari, serviettien väriä miettivä nainen taas hysteerinen bridezilla, johon muut naiset haluavat tehdä pesäeroa. Cooliuspisteitä saa morsian, joka menee naimisiin pelkkien taloudellisten järjestelyiden takia, maistraatissa käytännöllisessä koltussa ja välinpitämätön ilme naamallaan.

Kesähäihin terveisiä: feministi voi tehdä häissään ihan mitä haluaa, kunhan hommat hoituvat hääparin mielen mukaan.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti