En keksi yhtään syytä sille, miksi fanittamisen pitäisi olla ikäkysymys, kirjoittaa toimittaja Eveliina Linkoheimo.

Muistelin hiljattain töissä näyttelijä Heath Ledgeriä, jonka kuolema kosketti minua syvästi teini-ikäisenä. Samalla kerroin murehtivani jo etukäteen sitä päivää, kun uutiset kertovat Ian McKellenin, Maggie Smithin tai Julie Andrewsin kuolemasta.

Työkaverit tunnustivat, etteivät osanneet samastua murheeseeni. ”En ymmärrä, miten maailma voi mennä sekaisin täysin tuntemattoman kuolemasta”, yksi sanoi.

Et taidakaan olla fanityttö, vastasin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minä nimittäin olen. Sellainen, joka tapetoi lapsena huoneensa seinät ja katon idoliensa kuvilla ja joka ottaa aikuisena fanitatuointeja. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Teini-ikäisenä pakotin isäni kyyditsemään minut Kirkkonummelle, jotta pääsin jonottamaan viimeistä Harry Potter -kirjaa, kun se aamuyöllä ilmestyi. Kotikaupungissani Helsingissä ei järjestetty yöjonotusta.

Saatan kuluttaa tuntikausia Youtubessa lempinäyttelijöideni haastatteluja katsoen. Suurin haaveeni on matkustaa joskus Uuteen-Seelantiin, jotta näkisin omin silmin Taru Sormusten Herrasta -elokuvien kuvauspaikat. 

Fanittamista voi olla vaikea ymmärtää, jos siihen ei tunne paloa. Sitä pidetään vähän nolona teinityttöjen juttuna. Yksi työkaveri pitikin kiinnostavana sitä, että fanittamiseni ei ole laantunut iän myötä.

En kuitenkaan keksi yhtään syytä sille, miksi fanittamisen pitäisi olla ikäkysymys. Se on tuonut elämääni pelkästään hyvää. Sen ansiosta olen nauranut, itkenyt, inspiroitunut ja etsinyt identiteettiäni.

Ja mikä tärkeintä: olen saanut tutustua muihin faneihin. Usein netissä, mutta myös livenä. Fanittamisen ansiosta tapasin erään hyvistä ystävistäni. Olen nykyään hänen lapsensa kummitäti.

Voi olla, että lähes kolmekymppisen kuuluisi lukea mieluummin Finlandia-voittajia kuin fanfictionia, mutta jälkimmäinen kiinnostaa minua huomattavasti enemmän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla