Jenni Kokander ei ymmärrä vaimoja, jotka putsaavat miestensä korvat. Kuva: Juha Salminen
Jenni Kokander ei ymmärrä vaimoja, jotka putsaavat miestensä korvat. Kuva: Juha Salminen

Jenni Kokander ei ole miehelleen Jukalle "äiti", vaan Jenni.

Olin tänään kaupassa perheeni kanssa tekemässä viikonloppuostoksia ja pyörimme hyllyjen välissä keräillen ostoksia kärryyn. Viereeni murohyllyjen eteen parkkeerasi nuori mies, joka latasi kärryynsä samat lasten tarjousmurot kuin minäkin. Vaihdoimme hyväksyvät katseet viestittäen toisillemme heimolaisuutta. Sitten mies huikkasi omalle laumalleen käytävän päähän: ”Äiti, tarviitko sä mysliä?”

Hetkessä taika murtui.

 

Kun meistä tuli mieheni kanssa vanhemmat, kummallekin oli tärkeää, että lapsemme kutsuisivat meitä isäksi ja äidiksi, mutta vielä tärkeämpää oli, että olisimme toisillemme edelleen Jukka ja Jenni.

Toki jos puhun lapsillemme miehestäni, puhun hänestä isänä. Tyyliin ”vietkö isälle rullan vessanpaperia”. Kun taas huikkaan keittiöön toiveitani miehelleni, en ikinä käyttäisi muotoa ”isä, tuotko mulle kupin teetä”.

Se, etten ole mieheni äiti, konkretisoituu arjen tilanteissa. Lapselleni sanon ”sun kynnet pitäis leikata”, mutta miehelleni en, sillä samaisen lauseen sanominen puolisolle tuo siihen heti veemäisen sävyn.

Se, alkaako mieheni käyttää sukkia vasta marraskuussa, ei ole minun asiani.

Vanhemman tehtävä on huolehtia lapsestaan ja pitää huolta hänen kasvatuksestaan, mutta puolison jatkuva kouluttaminen ei kuulu mielestäni tasapainoiseen parisuhteeseen.

Minulla on äitinä valta ja vastuu huolehtia lasteni käytöksestä, hygieniasta sekä rahan ja ajan käytöstä. Vaikka edellä mainitut asiat useissa parisuhteissa aiheuttavat päänvaivaa, ei puolison mielestäni pidä asettua huoltajan rooliin. Minulla ainakin nousevat karvat pystyyn, kun kuulen itseni puhuvan miehelleni kuin lapselle. ”Pliis nosta jalkoja kun kävelet. Inhottavaa tommonen laahaaminen ja korkolaputkin kuluu.” Tai: ”Kyllä ton ikänen ihminen vois jo alkaa käyttää kosteusvoidetta.”

Tuskin kukaan nauttii siitä, että hänen kykynsä huolehtia itsestään kyseenalaistetaan. Vaikka toki on tärkeää kuunnella tarkalla korvalla, jos toinen tarvitsee tukea.

Parisuhteeseen kuuluu toisen hyvinvoinnista huolehtiminen, mutta olen tajunnut, että se, alkaako mieheni käyttää sukkia vasta marraskuussa, ei ole minun asiani.

 

Se, kutsummeko puolisoitamme isiksi ja äideiksi on toki vain kosmeettinen juttu. Jokainen tehköön, kuten itse parhaaksi kokee. Liian usein kuitenkin törmää pariskuntiin, joissa jompikumpi osapuoli on ottanut kumppaniinsa ylästatuksen ja toimii kultansa holhoojana. Sitten sieltä vartiotornista huudellaan rakkauden varjolla neuvoja kuin vähä-älyiselle.

Minä ainakin toivon olevani ennen kaikkea vaimo ja rakastettu enkä henkilö, joka muistuttaa: ”Pesepä kuule hampaat ennen lähtöä, kun oot syönyt tomaatti-sipulisaattia, mutta älä sitte ota mitään pastilleja, ettei mee vatta sekasin.”

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.