Näyttelijä Ulla Virtanen on ateisti, joka uskoo, että ihmiskunnassa on voimaa. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen on ateisti, joka uskoo, että ihmiskunnassa on voimaa. Kuva: Juha Salminen

Kolumnisti Ulla Virtanen kertoo kummitustarinoita, vaikkei uskokaan niihin. Ehkä.

Minulla on vilkas mielikuvitus. Pimeät talvi-illat ovat omiaan vilkastuttamaan sitä entisestään ja aiheuttamaan tunteen, jolloin olen hetken ihan varma, että rinnakkaistodellisuus on olemassa tai kummitusten vallankumous käynnissä. Tässä muutama esimerkki.

Ystäväni laittoi asuntonsa vara-avaimet kirjekuoreen ja kirjekuoren kaappiin talteen. Muutama kuukausi myöhemmin hän etsi avaimia kaapista, mutta ne olivat kadonneet. Kaikki paikat pengottiin. Minäkin olin mukana etsimässä, mutta avaimia ei vain löytynyt mistään.

Viime viikolla ystäväni kävi etsimässä samaisesta kaapista jotain muuta, kun – tadaa! – kirjekuori ja avaimet putkahtivat esiin. Miten tämä on mahdollista? Joko kaiken takana oli kummitus tai kyse oli rinnakkaistodellisuudesta. Tai sitten ystävälläni on toinen persoona, joka käyttää avaimia. Tai omilla avaimilla liikkuva naapuri.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämä viimeisin on toki se ainoa oikeasti pelottava asia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lavan valot olivat kovin kirkkaat, mutta huomasin kuitenkin yhtäkkiä, että joku istui salin takaosassa.

Kävin teatterikouluni New Yorkissa. Koulurakennus on satoja vuosia vanha talo, ja teatterikoulu itsessäänkin yli sata vuotta vanha. Historiaa ja tarinoita siis riittää.

Kerran harjoittelimme koulutoverini kanssa oppituntien jälkeen Shakespearen näytelmää. Olimme teatterisalissa kaksin ja keskittyneinä vaikeaan tekstiin. Lavan valot olivat kovin kirkkaat, mutta huomasin kuitenkin yhtäkkiä, että joku istui salin takaosassa. Tervehdin, mutta huomasin saman tien, ettei siellä istunutkaan ketään. Jatkoimme harjoittelua – ja taas näin äkkiä silmäkulmastani salin perällä istuvan vaaleaan pukeutuneen naishahmon. Käännyin katsomaan – ja ei ketään missään. Totesin, että valot ja väsymys tekevät temppujaan.

Unohdin koko asian, kunnes vuosia myöhemmin juttelimme koulustamme vanhojen koulukavereiden kanssa. Kerroin, että kerran luulin nähneeni teatterisalissa oudon henkilön seuraamassa harjoituksiamme. Koulukaverini kuvaili minulle tarkasti paikan ja hahmon ja kysyi, oliko näkemäni sama. No olihan se. Tarinan mukaan eräs entinen näyttelijätär kävi vielä kuolemansa jälkeen katsomassa näytelmiä salissa. Huuu!

 

En usko jumaliin, en taivaaseen tai helvettiin, en enkeleihin enkä kummituksiin. En myöskään kaipaa korkeampia voimia määrittämään elämäni tarkoitusta, vaan minusta se on aika selvä asia. Elää niin, että on onnellinen ja tekee omalta osaltaan toiset onnelliseksi. Luontoa tulee varjella niin, että pallomme jää vielä jälkipolvillekin. Tiede antaa ratkaisut ongelmiimme ja ihmetyksiimme.

Silti, kyllähän tällaiset kertomukset saavat aina ihmettelemään ja kummastelemaan. Ainakin niistä saa hyviä nuotiotarinoita.

Twitter @ullavirtanen

Vierailija

Klo 0:50 oivallus: Onhan rinnakkaistodellisuus olemassa, eihän naisten tarvitse kuin katsoa ilman paitaa ja liivejä peiliin niin todisteet löytyvät...

Sisältö jatkuu mainoksen alla