Karoliina Pentikäinen nautti valtion virasta, palkallisista lomista ja työterveyshuollosta. Sitten hän päätti ryhtyä yrittäjäksi. Kuva: Juha Salminen
Karoliina Pentikäinen nautti valtion virasta, palkallisista lomista ja työterveyshuollosta. Sitten hän päätti ryhtyä yrittäjäksi. Kuva: Juha Salminen

Ennen kuin leimaat kiirepuheen snobbailuksi, mieti, tarvitseeko ihminen edessäsi apua, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa.

Tiedättekö tämän mediasta ja blogeista tutun ah-niin-elämää-mullistavan lausahduksen: ”Kun lopetin kiire-sanan käytön, elämäni muuttui”? Sitten asialle nyökytellään porukalla hyväksyvästi, kunnes joku haluaa vielä muistuttaa, että kiireestä on tullut tämän ajan muotitermi. ”Ihmiset haluavat tehdä kiire-sanaa toistelemalla itsestään tärkeämpiä kuin ovatkaan.”

Minun elämäni on tällä hetkellä ajallisessa balanssissa, koska reunaehdot mahdollistavat sen. Lapsi on omatoiminen koululainen, yrittäjyys antaa vapauksia, ja kaiken lisäksi arjessani on toinen tasapuolisesti vastuuta jakava aikuinen. Nykyisin kiireeni on väliaikaista, huonosta organisoinnista johtuvaa säätöä, joka menee ajallaan ohi.

Aina näin ei kuitenkaan ole ollut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aikanaan elin kahdestaan päiväkoti-ikäisen tyttäreni kanssa, tein kahta työtä ja matkustin vielä bussilla päivittäin kolme tuntia. Siihen hoppuun ei olisi auttanut, vaikka olisi lopettanut kiire-sanan käytön kaikilla kielillä ja synonyymeillä. Oli krooninen kiire, johon elämäntilanne oli minut ajanut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin nimittäin päättänyt, että eron jälkeenkin tarjoan lapselleni kodin, jossa elintaso ja elinpiiri eivät romahtaisi. Se vaati sitä, että minun piti tehdä kaikkea kahden ihmisen edestä. Kiire ei silloin ollut vain asennekysymys.

 

Kun puhutaan masennuksesta tai burn outista, ihmisiä kehotetaan puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. On ymmärretty myös se, että moni historian kipukohta olisi vältetty, jos heikkouksista ja elämän nurjasta puolesta olisi ollut lupa puhua. Jos ei olisi tarvinnut runtata läpi harmaan kiven sisulla, vaan olisi saanut sanoa, että en jaksa, tarvitsen apua.

Tätä tietoa vasten kummastelenkin, miksi kiireestä ei saisi puhua.

 

Kiireen verhoaminen vain retoriikkakysymykseksi on alentavaa. Se on maton vetämistä jalkojen alta kaikilta niiltä, jotka yrittävät selviytyä enemmästä kuin yksi ihminen pystyy.

Ei kiire katoa sanaa kieltämällä samalla tavalla kuin masennuskaan ei katoa sillä, että ihmistä kielletään kertomasta olevansa masentunut. Asiat katoavat vasta, kun tilanne muuttuu.

”Ei ennen valitettu kiirettä”, sanotaan. Ennen ei ehkä tarvinnut, kun kiireavuksi sai toisen ihmisen. Useat sukupolvet asuivat saman katon alla, koko kylä kasvatti kakarat. Ennen kaikkea ei tarvinnut olla jatkuvasti – ja ihan kaikilla elämän osa-alueilla – paras versio itsestään. Yksin.

Ennen kuin leimaat kiirepuheen snobbailuksi, mieti, tarvitseeko ihminen edessäsi apua. Jeesiä duuneissa, lasten kanssa tai kauppareissulle. Anna toisen luvan kanssa sanoa, miten tänään taas juostiin tuli perseen alla ja illalla itketti, kun tuntui, ettei mitään ehtinyt tehdä. Joskus riittää vain kuulevat korvat.

Kolmistaan-blogi: menaiset.fi/blogit/kolmistaan

Vierailija

Erittäin hyvä kirjoitus ja niin totta. Tämä asia pitää tulla kuuluvaksi. Kiire ei tosiaan ole mitään snobbailua, itsekin sen kokeneena tiedän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla