Kuvat
Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen

Kun naapurinmies huristaa ohi traktorilla, jonka peräkärrystä tippuu isoja lantapaakkuja keskelle tietä, tiedän, että päätökseni on sinetöity, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa.

Muistan sen hetken edelleen elävästi. Aurinko paistaa, kun makaan lapsuudenkotini pihamaalla viltin päällä uikkareissa. On kesäkuu, ja olen roudannut viereeni ison mehukannun, pinon Suosikkeja ja pattereilla toimivan mankan. Martti Syrjä laulaa jatsijuhlista, ja minuun iskee haikeus jonnekin, josta en edes vielä tiedä.

Olen 12. Varhaisteini, joka ei tunne olevansa enää lapsi, mutta joka on silti aivan liian pieni kaikkeen kivaan. Varsinkin, kun asuu maalla. Matka kauaksi pelloista ja lehmistä, hurjaan nuoruuteen, tuntuu olevan valovuosien päässä.

Juuri kun olen vaipumassa unelmiini ensisuudelmasta ja isosta maailmasta, äitini repäisee ruohonleikkurin käyntiin korvanjuuressani. Säpsähdän hereille ja katselen ympärilläni olevaa näkyä: äitiä kumisaappaissa nurmikon kimpussa, isää keikkumassa tikkailla taloa vasten. ”Kesän kaunein päivä, ja te haluatte viettää sen näin”, tekisi mieli huutaa heille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Se hetki on käännekohta. Piste, jossa päätän, ettei minun aikuiselämäni tulisi olemaan pihan kuopimista ja kottikärryjen työntöä. Haluan kaupunkiin. Kerrostalokodin, aamuneljältä postiluukusta eteisen lattialle pamahtavan lehden ja ikkunat, joiden takaa kuuluu ihmisten ääniä ja bussin jylinää.

Kun naapurinmies huristaa ohi traktorilla, jonka peräkärrystä tippuu isoja lantapaakkuja keskelle tietä, tiedän, että päätökseni on sinetöity.

Seitsemän vuotta myöhemmin se kaikki lopulta tapahtuu. Hyppään bussiin, joka vie minut Helsinkiin. Kuudenteen kerrokseen, jonka ikkunasta näkyy Lasipalatsi ja oven edessä pyörii epämääräistä jengiä. Minä – oikein hyvä maalainen, joka osaan kulkea lehmien seassa, juoda tanssilavan takana pussikaljaa, leipoa leivän leivinuunissa ja leikata matonkuteet vanhoista farkuista – tunnen olevani ensi kertaa kotonani.

 

En tiedä, uskonko paahtoleipään piirtyneisiin Jeesuksen kasvoihin tai avonaisesta ikkunasta sisään lentäviin kyyhkyihin merkkinä siitä, että ihmisen tulisi toimia tietyllä tavalla.

Mutta siihen uskon, että elämä kyllä antaa isot ja pienet vinkkinsä vähän matalammallakin profiililla, kunhan noita merkkejä vain osaa lukea ja kuunnella.

Ennen kaikkea niitä pitää uskaltaa seurata.

Ei jokaisen ison ratkaisun tarvitse olla suoraviivaisen ja johdonmukaisen ajattelun tulos. Ei aina tarvita riskianalyysiä. Joskus riittää, että katsahtaa ympärilleen.

Kun Helsingin Kallioon syntynyt esikoiseni ryntää nykyisestä kodistaan ulos Tampereen Pyynikille, hyppää bussiin ja matkaa tottuneen oloisesti leffaan, mietin millaisia merkkejä maailma hänelle antaa. Istuuko hän parikymmenen vuoden jälkeen sohvallamme ja sanoo: ”Sinä hetkenä, kun hissin ryminä herätti minut taas kerran aamuyöstä, päätin, että haluan metsän keskelle omaan rauhaan. ”

Kolmistaan-blogi: menaiset.fi/blogit/kolmistaan

Sisältö jatkuu mainoksen alla