Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.