Ystävyyden ytimeen kuuluu vastavuoroisuus, eikä se aina ole pelkkää ilonpitoa, kirjoittaa Sari Parkkonen.

Joillakin konmaritusvillitys on laajentunut vaatekomeroista ihmissuhteisiin. Yksi jos toinen on viime aikoina kertonut siivoavansa nurkistaan tarpeettomia ihmisiä. Sellaisia, jotka tuntuvat vievän liikaa energiaa, valittavat vaivojaan ja kriisejään. Lohkaisevat liikaa kiireisen ihmisen aikaa eivätkä tuota iloa.

Ystäviä ja kavereita arvioidaan kuin paitaa: pidänkö tästä enää, sopiiko tämä tyyliini ja elämäntilanteeseeni? Konmarin henkeen puhdistus tehdään kerralla ja totaalisti pienestä kirpaisusta huolimatta.

Elämä konmarittaa ystävistä joka tapauksessa osan.

Itse jähmetyn moisen ajatuksen äärellä. Ystävyyden ytimeen kuuluu vastavuoroisuus, eikä se aina ole pelkkää ilonpitoa. Niin kuin parisuhteissakin, todelliset ystävät ovat toistensa rinnalla myötä- ja vastoinkäymisissä. Siinä vasta se ihmissuhteen arvo punnitaan – on helppo leikkiä ystävyyttä silloin, kun se ei vaadi vaivaa. Kuka meistä keskellä heikointa hetkeään haluaisi kuulla ystävältään: saat potkut?

Elämä konmarittaa ystävistä joka tapauksessa osan. Pitkiin ihmissuhteisiin kuuluu sekin, että välillä tiet vievät eri suuntiin ja yhteydenpito vähenee. Se ei ole vaarallista vaan luonnollista. Parhaassa tapauksessa nuo ystävät pompsahtelevat takaisin elämään. Ja vaikka moni asia on voinut muuttua, niin yhteys, jonka perusteella ystävyys on joskus muotoutunut, ei muutu koskaan.

Omissa ystävissäni ei ole yhtään ylimääräistä, eivätkä hekään ole irtisanoneet minua elämästään, päinvastoin. Vaikeina hetkinä he ovat pyytämättä ilmestyneet ovelleni viinipullon kanssa, marssineet keittiööni valmistamaan ruokaa, pitäneet seuraa ja kysyneet, kuinka voin.

Silloinkin, kun en ole jaksanut vastata.