Olin asunut jo pitkään omillani, mutta lapsuudenkodissani vanha huoneeni oli pysynyt ennallaan kuin museo.

Kun lapsuudenkotini aikoinaan myytiin, löysin vanhan kirjoituspöytäni sokkelista tennissukan sisään piilotettuja vanhoja valokuvia, viinipullon ja kaikkea muuta salaista krääsää, joka muistutti minua nuoruudestani. Huoneeni oli pysynyt päiväpeittoa ja koulukirjoja myöten ennallaan. Teini-iässä mustaksi maalaamani Taalainmaan hevonenkin nökötti tutulla paikallaan. Itse olin muuttanut omaan kotiin jo vuosia aiemmin.

Silti se kirpaisi. Järjellä ymmärsin, että vanhemmillani on oikeus hankkiutua eroon jo riippakiveksi muodostuneesta talosta ja mennä elämässä eteenpäin. Kotia oli turha pitää tyttärien kotiseutumuseona vain sen takia, että satuimme silloin tällöin käymään kylässä nostalgisoimassa.

Mutta monet ajattelevat ja toimivat yhä niin. Tapasin pankin laina-asiantuntijan, joka kertoi, että iäkkäät ihmiset pitävät lastensa vaatimuksesta kiinni työläiksi käyneistä isoista asunnoistaan, koska jälkipolvella pitää olla joku nuoruudesta muistuttava tukikohta. Siitäkin huolimatta, että siellä piipahdetaan vain pari kertaa vuodessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pankin neuvo jälkikasvulle kuului, että luopukaa itsekkyydestänne ja kannustakaa ikääntyviä vanhempianne muuttamaan hyvissä ajoin. Silloin he ehtivät tehdä vielä uudesta kodistaan omannäköisensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Ihmettelen niitä aikuisia, jotka jättävät tavaransa vanhempiensa luo, vaikka ovat muuttaneet pysyvästi omilleen. Oma lapsuudenkotini oli vuokra-asunto, joten oli itsestään selvää, ettei siinä asuta iäisyyksiin. Isäni tuumasi aina, ei pidä rakastua seiniin.

Totta se onkin. Menneisyyteen takertuminen siten, ettei entisellä kotiseudulla saa mikään muuttua, on osoitus lähinnä siitä, ettei ole itseellisesti elävä aikuinen. Koti on mielentila - ei seinä ja tavaroita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla