Anna Perho rakastaa makaronilaatikkoa eikä väheksy tiistaipäiviä. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho rakastaa makaronilaatikkoa eikä väheksy tiistaipäiviä. Kuva: Juha Salminen

Ajattelen harvoin omaa ikääni, mutta kesän päättyminen laittaa ajattelemaan kuolemaa, kirjoittaa Anna Perho.

Viimeisenä lomailtana istuin kalliolla ja tuijotin vastarantaa. Se näytti utuiselta (ilta oli kirkas, mutta kaukonäköni on romahtanut), mutta silti vahvasti olemassa olevalta. Näin tilanteessa kymmenen pennin metaforan: vanheneminen on sitä, että alkaa tiedostaa vastarannan olemassaolon. Se on olemassa, mutta sinne on vielä pitkä matka. Jalat eivät tapaa pohjahiekkaa, mutta kesä kesältä se lähestyy.

Ajattelen harvoin omaa ikääni, mutta kesän päättyminen laittaa ajattelemaan kuolemaa. Melankolia, nostalgia ja vastentahtoinen tiedostaminen kaiken väliaikaisuudesta tekee olemisesta yhtä lyijyä.

Ollaan perusasioiden äärellä: käytänkö elämääni oikeisiin asioihin? Olenko epäkelpo ihminen, kun en poiminut kesän aikana yhtään mustikkaa? Kuinka paljon Aperolia mahtuu pieneen ihmiseen?

 

Pohjimmiltaan lomaltapaluuahdistuksessa onkin kysymys kuolemanpelosta eikä siitä, että keskiluokkainen ihminen saa palata työpaikalleen surffaamaan netissä. Kesän päättyminen laittaa kysymään onko elämä tyydyttävää. Jos kuolisin tänään, olisinko käyttänyt mielekkäästi sen ainoan pääoman, mitä meille on annettu: ajan?

Arjen kauneus on juuri toistuvuudessa ja ennalta-arvattavuudessa.

Koska ajatukseni alkoivat nopeasti vaikuttaa Pauli Kulhon opetuksilta, nousin kalliolta ja lähdin kotiin tekemään sitä, mikä toimii aina: rutiinit.

Pää tyynyyn kymmeneltä, kello soimaan kuudelta, kuntosali, jääkylmä suihku (koukuttaa kuin kuplamuovin paukuttelu) ja sähköposti auki. Järkevä aamupala, pyykkikone pyörimään, viikon ruokalista tulille.

Ja kappas, puoleen päivään mennessä ahdistus on kutistunut pieneksi kuin Persujen kannatus.

 

Rutiinit ovat aliarvostettu osa elämää. Puhumme tylsistä rutiineista ja marisemme samanlaisista päivistä, mutta kauempaa tarkasteluna rutiinit pitävät ihmisen järjissään. Ei ole sattumaa, että suljetuissa laitoksissa opetellaan heräämään ja syömään tiettyinä vuorokaudenaikoina: ilman rytmiä olemme hukassa.

Arjen kauneus on juuri toistuvuudessa ja ennalta-arvattavuudessa. Kuka tahansa, joka taistelee sairauksien, onnettomuuksien tai muiden elämää sekoittavien yllätysten kanssa, ei luultavasti muuta toivokaan kuin tasaista ja tavallista.

Arkena on muutenkin mahtavaa. Ei tarvitse miettiä, menisikö Suvisekoilurokkiin vai sittenkin kaverin mökille, koska vapaa-aikaa ei ole. Saa taas syödä jauhelihakeittoa, eikä tuhdata jatkuvasti mansikoiden ja sillin kanssa. Instagramissa alkaa näkyä muutakin kuin järven kuvia ja ”koska voin”-henkisiä viinilasillisia auringonlaskussa. Voi olla hyvällä omatunnolla sisätiloissa, vaikka ulkona paistaisi aurinko.

Voi kietoutua velvollisuuksien rauhoittavaan vaippaan ja miettiä sitä vastarantaa myöhemmin.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.