Anna Perho rakastaa makaronilaatikkoa eikä väheksy tiistaipäiviä. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho rakastaa makaronilaatikkoa eikä väheksy tiistaipäiviä. Kuva: Juha Salminen

Ajattelen harvoin omaa ikääni, mutta kesän päättyminen laittaa ajattelemaan kuolemaa, kirjoittaa Anna Perho.

Viimeisenä lomailtana istuin kalliolla ja tuijotin vastarantaa. Se näytti utuiselta (ilta oli kirkas, mutta kaukonäköni on romahtanut), mutta silti vahvasti olemassa olevalta. Näin tilanteessa kymmenen pennin metaforan: vanheneminen on sitä, että alkaa tiedostaa vastarannan olemassaolon. Se on olemassa, mutta sinne on vielä pitkä matka. Jalat eivät tapaa pohjahiekkaa, mutta kesä kesältä se lähestyy.

Ajattelen harvoin omaa ikääni, mutta kesän päättyminen laittaa ajattelemaan kuolemaa. Melankolia, nostalgia ja vastentahtoinen tiedostaminen kaiken väliaikaisuudesta tekee olemisesta yhtä lyijyä.

Ollaan perusasioiden äärellä: käytänkö elämääni oikeisiin asioihin? Olenko epäkelpo ihminen, kun en poiminut kesän aikana yhtään mustikkaa? Kuinka paljon Aperolia mahtuu pieneen ihmiseen?

 

Pohjimmiltaan lomaltapaluuahdistuksessa onkin kysymys kuolemanpelosta eikä siitä, että keskiluokkainen ihminen saa palata työpaikalleen surffaamaan netissä. Kesän päättyminen laittaa kysymään onko elämä tyydyttävää. Jos kuolisin tänään, olisinko käyttänyt mielekkäästi sen ainoan pääoman, mitä meille on annettu: ajan?

Arjen kauneus on juuri toistuvuudessa ja ennalta-arvattavuudessa.

Koska ajatukseni alkoivat nopeasti vaikuttaa Pauli Kulhon opetuksilta, nousin kalliolta ja lähdin kotiin tekemään sitä, mikä toimii aina: rutiinit.

Pää tyynyyn kymmeneltä, kello soimaan kuudelta, kuntosali, jääkylmä suihku (koukuttaa kuin kuplamuovin paukuttelu) ja sähköposti auki. Järkevä aamupala, pyykkikone pyörimään, viikon ruokalista tulille.

Ja kappas, puoleen päivään mennessä ahdistus on kutistunut pieneksi kuin Persujen kannatus.

 

Rutiinit ovat aliarvostettu osa elämää. Puhumme tylsistä rutiineista ja marisemme samanlaisista päivistä, mutta kauempaa tarkasteluna rutiinit pitävät ihmisen järjissään. Ei ole sattumaa, että suljetuissa laitoksissa opetellaan heräämään ja syömään tiettyinä vuorokaudenaikoina: ilman rytmiä olemme hukassa.

Arjen kauneus on juuri toistuvuudessa ja ennalta-arvattavuudessa. Kuka tahansa, joka taistelee sairauksien, onnettomuuksien tai muiden elämää sekoittavien yllätysten kanssa, ei luultavasti muuta toivokaan kuin tasaista ja tavallista.

Arkena on muutenkin mahtavaa. Ei tarvitse miettiä, menisikö Suvisekoilurokkiin vai sittenkin kaverin mökille, koska vapaa-aikaa ei ole. Saa taas syödä jauhelihakeittoa, eikä tuhdata jatkuvasti mansikoiden ja sillin kanssa. Instagramissa alkaa näkyä muutakin kuin järven kuvia ja ”koska voin”-henkisiä viinilasillisia auringonlaskussa. Voi olla hyvällä omatunnolla sisätiloissa, vaikka ulkona paistaisi aurinko.

Voi kietoutua velvollisuuksien rauhoittavaan vaippaan ja miettiä sitä vastarantaa myöhemmin.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.