Annastiina Heikkilä on asunut Ranskassa viisi vuotta. Kuva: Juha Numminen
Annastiina Heikkilä on asunut Ranskassa viisi vuotta. Kuva: Juha Numminen

Pariisissa vuosia asunut Ylen uutistoimittaja Annastiina Heikkilä, 36, purkaa uutuuskirjassaan myytit ranskalaisten naisten ylivertaisesta elämänhallinnasta.

Kaikkihan me tunnemme hänet – ikonisen ranskattaren, jolta onnistuvat kaikki ne asiat, joita me pohjoisen siskot kipuilemme.

Vastaheränneenäkin hän näyttää huolettoman elegantilta. Hän on ilman muuta itsevarma, hoikka, vaaleaihoinen ja runsastukkainen. Hän taitaa flirtin, loistaa sängyssä ja on luonnostaan kultturelli, koska – Mon Dieu – sehän kuuluu asiaan. Ranskatar menestyy urallaan, pukeutuu täydellisesti, nauttii juustoista ja viineistä lihomatta ja humaltumatta ja saa vielä lapsensakin käyttäytymään täydellisesti ruokapöydässä.

Mielikuvissamme täydellinen ranskatar ei koskaan tuijota apaattisena Netflixiä, käytä kahisevaa tuulipukua, mussuta irtokarkkeja sängyssä eikä taatusti leikkele varpaankynsiään vessanpytyllä aviomiehensä nähden kuten juntimpien kansojen naisväki saattaa – öhöm – joskus tehdä.

Virheettömän ranskattaren kuvaa ovat osaltaan rakentaneet filmitähdet kuten Brigitte Bardot, Catherine Deneuve ja Audrey Tautou. Ja kirjat kuten Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho, Pamela Druckermannin Kuinka kasvattaa bébé. Vanhemmuus Pariisin malliin tai Helena Liikanen-Rengerin Mon amour - ranskalaisen parisuhteen jäljillä.

Ylen toimittajan Annastiina Heikkilän tuore kirja Bibistä burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S) on virkistävän erilainen kirja samasta aihepiiristä. Kirja kuvaa Ranskan paljon Suomea epätasa-arvoisempana, konservatiivisempana ja patriarkaalisempana yhteiskuntana, jossa ihmisiä voidaan räikeästikin syrjiä esimerkiksi ihonvärin, uskonnon, sukupuolen tai ulkonäön perusteella. Ranskalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan perehtynyt Heikkilä purkaa kirjassaan napakasti yleisimpiä myyttejä ranskalaisesta naisesta.

Myytti 1: Ranskatar on luonnostaan huolettoman kaunis.

Ei ole. Kauniina pysytteleminen on ranskattarelle ankaraa työtä. Korkokengät ovat yhä edustustilaisuuksissa ne ainoat oikeat jalkineet, tukan harmaantuminen on katastrofi ja ikääntymisen jälkiä peitellään yhä useammin plastiikkakirurgian keinoin. Ylipainoisia ja ikääntyviä naisia syrjitään työelämässä armotta. Ranskatar huolehtii linjoistaan, naisellisuudestaan ja kauneudestaan tarkkaan, koska hänen on pakko. Muuten saattaa mennä työpaikka ja avioliitto. 

– Pariisiin muutettuani yllätyin siitä, miten rakennettua ja laskelmoitua ranskattarien huoleton tyylikkyys todellisuudessa on. Rentojakin asukokonaisuuksia pohditaan todellisuudessa pitkään peilin edessä, Annastiina kertoo.

”Seksikkyyden vaatimus on vahvasti läsnä.”

– Pariisissa median, kulttuurin ja politiikan parissa työskentelevien naisten pukeutumista määrittävät kirjoittamattomat mutta ankarat säännöt, joista poikkeaminen pannaan kyllä merkille. Seksikkyyden vaatimus on vahvasti läsnä ja esimerkiksi musliminaisten peittävä pukeutuminen herättää siksikin herkästi ärtymystä. Ihanne on suorastaan anorektinen laihuus.

Myytti 2: Ranskatar loistaa keittiössä, mutta pysyy aina hoikkana ja kapeauumaisena.

Ylipaino on kasvava ongelma myös Ranskassa. Suomalaisista 20 % on lihavia, ranskalaisista 16 %. Lihavia naisia ei näy julkisuudessa, koska heitä pidetään yleisesti ja avoimesti epäonnistuneina ja epänaisellisina. Roskaruuan kulutus kasvaa jatkuvasti. Ranska on esimerkiksi McDonald'sin toiseksi suurin markkina-alue. 

– Etenkin lasten lihominen on Ranskassa iso ongelma. Ranskalaislapset lihovat tilastollisesti suomalaislapsia nopeammin. Eineksiä ja epäterveellisiä välipaloja syödään yhä enemmän pitkien koulupäivien lomassa, Annastiina sanoo.

Myytti 3: Ranskatar osaa flirttailla ja nauttii sulokkaasti miehisestä huomiosta.

100 % Ranskassa julkisilla kulkuvälineillä matkustavista naisista on kokenut seksuaalista häirintää. #MeToo -liike herätti maassa valtavan keskustelun sukupuolten välisestä vallanjaosta, tasa-arvosta ja hyväksyttävän käytöksen rajoista.

– Korkeissa asemissa esimerkiksi kulttuurialoilla työskentelevien miesten huonoa käytöstä on Ranskassa katsottu pitkään läpi sormien. Myyttiä sukupuolten sujuvasta ja molempia osapuolia tyydyttävästä yhteiselosta hellivät Ranskassa lähinnä ne ihmiset, joille nykyinen järjestelmä sopii.

– Olen haastatellut Ranskassa esimerkiksi metroja siivoavia maahanmuuttajanaisia, joiden kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ritarillisuus tai huoleton flirtti on kaukana, Annastiina toteaa.

"Alkoholin haitat ovat Ranskassa tabu."

Myytti 4: Ranskatar maistelee sirosti viinejä, mutta juominen ei koskaan ole hänelle ongelma.

Höpsis. Viiniteollisuuden asema Ranskassa on niin vahva, ettei terveysvalistusta alkoholin haitoista hevin haluta kuulla. Maassa on kuitenkin arviolta miljoonasta puoleentoista miljoonaan naispuolista alkoholin ongelmakäyttäjää.

– Ranskassa juodaan kohtuulisemmin kuin Suomessa. Toisaalta alkoholin haitat ovat siellä tabu. Niistä ei mielellään puhuta ääneen julkisuudessa, Annastiina sanoo.

Myytti 5: Ranskatar osaa kasvattaa lapsensa täydellisesti.

Imetyksen eduista on alettu aktiivisemmin puhua Ranskassa vasta viime vuosina. Äitiysloma kestää vain kolme kuukautta, jonka jälkeen lapsonen jää au pairin tai lapsenhoitajan huomaan. Koulu alkaa jo kolmivuotiaana. Ruumiillista kuritusta käytetään yhä yleisesti kurinpitokeinona.

– Ranskassa isän ja äidin välinen parisuhde on kaikki kaikessa. Vanhemmuuden rankoista puolista, kuten yövalvomisista, ei juuri puhuta ääneen.

”Esimerkiksi imetyskielteisyyden taustalla vaikuttaa ääneen lausumattomasti se, että rintojen pelätään menevän pilalle.”

– Ihanne on se, että pariskunnan elämä muuttuisi mahdollisimman vähän lapsen saamisen jälkeen. Esimerkiksi imetyskielteisyyden taustalla vaikuttaa ääneen lausumattomasti se, että rintojen pelätään menevän pilalle, ja pariskunnan seksielämän kärsivän, Annastiina sanoo.

Bibistä burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S) ilmestyy 24.9.

Ranskalainen

Ylipainoisia ja ikääntyviä syrjitään armotta – 5 myyttiä upeista ranskattarista ja totuus niiden takana

Olen asunut Ranskassa myös vuosia, 30 vuotta! Tämä kirja vaikuttaa hieman todellisemmalta kuin ne aikaisemmat, mistä olette kirjoittaneet. Mistä te olette keksineetkin näitä ihme myyttejä ranskalaisista ?! Pitää muistaa, että Pariisi ei ole koko Ranska, maa on suuri. Ihmisiä on joka lähtöön, niinkuin kaikissa maissa.
Lue kommentti

Musiikintunti ei ole kaikille rentoja rytmejä sekä nautinnollista laulua. Se on jättänyt joillekin jopa liikuntatuntien kaltaiset – tai pahemmat – muistot.

Käsi ylös, kuka muistaa vielä musiikintuntien laulukokeet! Ne, joissa piti esiintyä koko luokalle? Tai nokkahuilutreenit, joissa oli vaikeaa jo pelkästään koskea instrumenttiin?

– Pojat pesivät nokkahuilut yleensä huonommin kuin tytöt ja sitten ällötti jo valmiiksi, jos seuraavalla kerralla itselle osuisi sellainen poikalimahuilu, kertoo Me Naisten haastattelema 38-vuotias Sari. 

Sari sai ala-asteella muutenkin tarpeekseen nokkahuilun soittamisesta eikä ole kapistukseen koskenut sen jälkeen.

Joidenkin nounou-listalla on nyt jopa hyväntuulinen karaoke, kiitos nolojen musatuntien. Tai no, ehkä muutaman tuopin jälkeen sitä voi kokeilla, jos ei ole kauheasti yleisöä.

Me Naiset selvitti, mitä kaikkea traumaattista koulujen musiikkitunneilla on tapahtunut. 1980–90-lukujen koululaiset kertovat nyt tarinansa.

1. Pikarunolausuntaa ankeassa varastossa

”Laulukokeet olivat ala-asteella horroria. Ensimmäisinä vuosina niitä laulettiin koko luokan edessä. Myöhemmin ne laulettiin opettajalle jossain varastossa, jossa ne nauhoitettiin ja soitettiin vielä myöhemmin koko luokalle. En osannut kunnolla sanoa r- ja s-kirjaimia, joten jännitin jo pelkästään niiden lausumista. Lauluni olivat usein yhtä pikarunonlausuntaa ilman mitään rytmiä.” Jenna, 32

2. Ällöttäviä lainasoittimia

”Lainanokkahuiluista jäi kammottavia fiiliksiä. Jos oma oli sattunut unohtumaan kotiin, joutui lainamaan yleiseen käyttöön tarkoitettuja nokkiksia. Ehkä ne eivät oikeasti edes olleet niin saastaisia, koska pestiinhän ne aina käyttäjien välissä, mutta oppilaiden kesken onnistuimme kehittämään niille maineen ehkä maailman ällöttävimpänä asiana.” Sanna, 29

3. Levyraadin epäreilu päätös

”Meillä oli musiikintunnilla usein levyraati. Vein sinne kerran isoveljeni C-kasetin, jonka olin kelannut Sabrinan suositun Boys, boys, boys -kappaleen kohtaan. Musiikinopettajamme oli vanhoillislestadiolainen, vähän vanhempi nainen, joka keskeytti vihaisesti mankan heti alussa ja käski minun mennä rehtorin kansliaan. Myöhemmin sain puhuttelun siitä, kuinka tokaluokkalaisen ei pidä kuunnella niin irstaita lauluja eikä varsinkaan tuoda niitä kouluun. Täysin epäreilua, sillä en edes ymmärtänyt puoliakaan renkutuksesta.” Mimmi, 35

”Sain puhuttelun, kuinka tokaluokkalaisen ei pidä kuunnella niin irstaita lauluja eikä varsinkaan tuoda niitä kouluun.”

4. Säestäjäkään ei kuullut ääntäni

”Mulla oli kakkosluokalla niin hento ääni, että opettaja joutui lopettamaan säestyksen pianolla kesken, kun hän ei kuullut lauluani. Kappale oli Pii, pii, pikkuinen lintu.” Katariina, 37

5. Opettajan nauru traumatisoi

”En ole ikinä ollut musikaalinen ja olen sen kyllä aina tiennyt. Silti sain vuosikymmenien traumat, kun jouduin ala-asteella laulamaan laulukokeessa. Opettaja säesti pianolla luokan takahuoneessa. Heti, kun aloin laulaa, opettaja hörähti nauramaan. Sen jälkeen meni noin 30 vuotta ennen kuin seuraavan kerran lauloin muiden kuullen. Ja tämäkin tapahtui aamuyöllä karaokebaarissa noin kahden promillen humalassa.” Pauliina, 42

6. Karaoke jäi kokonaan, enkelirooli melkein

”Meillä ei onneksi tarvinnut laulaa koko luokan edessä, mutta traumat jäi silti, kun näytti siltä, etten pääsisi lauluäänen takia joulukuvaelmaan enkeliksi. Muun muassa tästä syystä en koskaan laula karaokea – oli promillet mitä vaan.” Mari, 26

”Meni noin 30 vuotta ennen kuin seuraavan kerran lauloin muiden kuullen.”

Nyt on sinun vuorosi! Kerro alla kommentointikentässä, millaisia muistoja sinulla musiikintunneilta.

Kysely

Koulun musatunnit: parasta vai pahinta?

Anna Ruohonen ei ainakaan pelkää herättää keskustelua. Kuva: Jaakko Lukumaa
Anna Ruohonen ei ainakaan pelkää herättää keskustelua. Kuva: Jaakko Lukumaa

Muotia turkiksista – muotisyksy tarjoaa uutuutena myös aineksia eettisiin pohdintoihin!

”Suunnittelija Anna Ruohosen uusi mallisto jatkaa hänen vahvaa kestävän kehityksen linjaansa", sanotaan tiedotteessa. Pariisissa toimivan designerin avainsanoja ovat jo pitkään olleet eettisyys, ekologisuus ja luonnonmateriaalit. Nyt mallistossa on mukana uusi luonnonmateriaali: turkis. Mitä ihmettä? Se ei tunnu oikein sopivan yhteen "vahvan kestävän kehityksen linjan" kanssa?

–  Toki mietin tätä asiaa ja tiesin, että turkis tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta olen sitä mieltä, että keskustelu turkiksista pitää avata uudelleen. Seison valinnan takana, ja on tässä provokaatiotakin mukana, Ruohonen sanoo.

Turkis kuulostaa tosiaan provokaatiolta vaikka sitä faktaa vasten, että monet isot muotitalot ovat ilmoittaneet luopuvansa kokonaan turkiksista. Ruohosen mielestä sellainen on helppoa populismia.

– Ei turkiksista luopuminen ole Guccilta mikään aatteellinen päätös, se on kaupallinen päätös. 

Kaupallinen päätös on toki myös Ruohosen aluevaltaus turkiksiin. Hän tekee yhteistyötä suomalaisen turkisfirma Saga Fursin ja kiinalaisen EP China -vaateyrityksen kanssa, ja Ruohosen suunnittelemaa turkismallistoa on myynnissä yli 500 kiinalaisliikkeessä. Kuulostaa kaupallisesti kannattavalta!

Näkyykö tässä kuvassa turhaa kärsimystä vai luonnonmukaisia materiaaleja? Kuva syksyn mallistosta (kuvaaja Elena Pallaskivi).
Näkyykö tässä kuvassa turhaa kärsimystä vai luonnonmukaisia materiaaleja? Kuva syksyn mallistosta (kuvaaja Elena Pallaskivi).

Vaikeita kysymyksiä

Mutta turkis eettisenä, uusiutuvana luonnonmateriaalina - siinäpä eksoottinen ajatus. Se olisi helpompaa hyväksyä, jos kysymys olisi kierrätysturkiksista, mutta nyt ei ole. Vaateteollisuudessa eettiset valinnat ovat kyllä kaikin puolin kiven alla: Puuvillan viljelyyn tarvitaan hirveästi lannoitteita, vettä ja peltoalaa. Tekokuidut taas ovat muovia. Sekoitekuituja ei voi kierrättää. Vaatteiden valmistus voi olla vaaraksi halpatyövoiman maissa paiskiville työntekijöille. Nahka ja turkis edellyttävät tuotantoeläimiä, ja turkistarhaus on lopetettu epäeettisenä monissa maissa. Suomessa ei ole.

Ruohosen mielestä tuuli on nyt kääntynyt niin, että tuotantoeläinten kärsimys on pienempi ongelma kuin muut ympäristökysymykset, erityisesti mikromuovi.

– Minusta on aika katsoa isoa kuvaa. On naiivia, että samaan aikaan halutaan kieltää muovikassit ja toisaalta eettisyyden nimissä vaihdetaan käsilaukkujen materiaalina nahka muoviin. Catwalkit ovat täynnä tekoturkista, ja se on ympäristörikos. Ennemmin muovivaatteita pitäisi spreijata kuin turkiksia...

Turkikset edustavat Ruohoselle kestävää ajattelua, käsityövaltaista perinnettä ja kertakäyttövaatteiden vastustamista. Hän toteaa, että turkis on häneltä juuri tämän hetken ratkaisu: ei ongelmaton, mutta monessa suhteessa ok. Jos ja kun viskoosia opitaan kunnolla kierrättämään, siinä olisi Ruohosen mukaan mahdollisuudet aidosti hyvän mielen materiaaliksi. Siihen asti, onhan tämä yksi näkökulma:

– Paremmin ne tarhaketut varmasti voivat kuin valaat ja delfiinit, jotka tukehtuvat pian meidän muoviimme.
 

Vierailija

Suomalaissuunnittelijan uudessa mallistossa turkista: ”Ennemmin muovivaatteita pitäisi spreijata kuin turkiksia”

Itku tuli tästä jutusta, miten tyhmä ja julma ihminen voikaan olla. Tarhatussa turkiksessa ei tule koskaan olemaan mitään eettistä eikä ekologista. Ihminen ei tarvitse turkiksia eikä tekoturkiksia tai muovivaatteita. Hyvä suunnittelija pystyy tekemään mallistonsa ilman noita materiaaleja. Häpeä Ruohonen.
Lue kommentti