Kuvat
Panu Pälviä
Terhi Lehtonen koki lapsuudessaan pelkoa ja turvattomuutta. Hypätessä pelko on itse valittua.
Terhi Lehtonen koki lapsuudessaan pelkoa ja turvattomuutta. Hypätessä pelko on itse valittua.

Terhi Lehtonen, 27, haluaa nykyään mennä päin pelkojaan. Kunhan pelko on itse valittua. 

Terhi Lehtonen, 27, laskuvarjohypyn harrastaja ja nuoriso-ohjaaja: 

”Haluan mennä suoraan pelkojani kohti.”

Pelkäsin konetta enemmän kuin itse hyppäämistä. Mietin, miten niin pieni kone voi pysyä ilmassa. Meteli ja ilmavirta tuntuivat pelottavilta. Istuin koneessa jalat vetelinä ja tunsin, miten suuni kuivui jatkuvasti.

Pari vuotta sitten menin hakemaan miestäni laskuvarjokerholta. Siellä minulle yhtäkkiä ilmoitettiin, että nyt sinä lähdet taivaalle. Oli syntymäpäiväni, ja mieheni oli hankkinut minulle tandem-hypyn lahjaksi.

Vapaa pudotus tuntui huikealta. Ilmanvastus oli kova. Tuntui siltä, kuin olisi työntänyt pään ulos autosta. Kun varjo aukesi, tuli hiljaisuus. Ilmavirta ei enää suhissut korvissa, näin vain kauniit maisemat ja auringon. Varjon ohjailu tuntui vatsan pohjassa asti, mutta mukanani oli hyppymestari ja luotin häneen täysin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun kokeilusta innostuneena menin laskuvarjohypyn alkeiskurssille seuraavana vuonna, minun pitikin hypätä yksin. Ensimmäisellä hypyllä tuli ongelmia, kun huomasimme ilmassa, että kypäräni radio ei toiminutkaan. Kolmella ensimmäisellä pakkolaukaisuhypyllä hyppääjällä on oltava radioyhteys maassa olevaan radiokouluttajaan. Jouduimme palaamaan takaisin maahan lentokoneella, ja se on aika harvinaista. Mietin, oliko ongelma radiossa jokin merkki. Ehkä minun ei pitäisi hypätä?

Oli todella jännittävää kiivetä yksin lentokoneen siivelle, hypätä koneesta, olla varjon varassa ja tehdä itse loppuveto. Koneen reunalla sanoin itselleni, että pystyn tähän – ovathan kaikki muutkin pystyneet. Mieltä rauhoitti, että olin käynyt tilanteen monta kertaa läpi omassa päässäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt minulla on parikymmentä hyppyä takanani. Silti maaliskuussa alkava uusi kausi jännittää. Puolen vuoden tauon jälkeen joutuu muistuttelemaan itselleen monista asioista. Eniten hiomista minulla on laskeutumisessa. On myös jännittävää päästä jatkokoulutusluokkaan ja lentämään muiden kanssa yhtä aikaa. Aiemmat onnistumisen kokemukset kuitenkin auttavat jännittämisessä. Tavoitteena on hypätä 50 hyppyä tällä kaudella.

Pelko kuului elämääni jo lapsena. Tunsin toisinaan turvattomuutta, kun äitini käytti alkoholia. Ne hetket olivat todella pelottavia siihen saakka, kun isäni tuli kotiin.

Isä on aina ollut minulle roolimalli ja olen pienestä saakka ihaillut häntä. Isältäni olen oppinut sisukkuutta ja rohkeutta. Isä on aina mennyt asioita kohti ja lähtenyt uusiin seikkailuihin. Pienenä hän vei minua usein ajamaan cartingia ja retkelle luontoon.

Jouduin koulukotiin 12-vuotiaana, ja myös se oli pelottavaa aikaa sen ikäiselle tytölle. Jouduin sellaisten vanhempien nuorten keskelle, jotka olivat rikos- ja huumemaailmassa. Sekin kokemus kovetti minua ja teki vahvemmaksi.

Lapsuudessa kokemani pelot olivat kuitenkin itsestäni riippumattomia. Nykyään, kun olen jo käsitellyt menneisyyden tapahtumat, olen lähtenyt rohkeasti pelkojani kohti. Hypätessä olen itse valinnut pelon haasteekseni.

Nuoriso-ohjaajana autan nuoria voittamaan pelkojaan. Käsittelemme nuorten kanssa paljon myös itsensä ylittämistä ja onnistumista. Esimerkiksi kalliolta laskeutuminen saattaa olla iso asia nuorelle.

Omat onnistumisen kokemukseni eivät jää minulta huomaamatta. Kun minut viime vuonna valittiin Jyväskylän laskuvarjokerhon vuoden oppilaaksi ja johtokunnan jäseneksi, ajattelin, että olen kyllä tehnyt aika paljon töitä voittaakseni pelon. Pelosta on tullut minulle koko elämän seikkailu. Hakeudun tilanteisiin, joissa voin ylittää itseni. Kun on tarpeeksi monta kertaa ylittänyt pelkonsa, huomaa selviävänsä arjessa – ja koko elämässä – paremmin.

Nykyään olen aika hyvää pataa pelon kanssa. Pelkään edelleen monia asioita, mutta ymmärrän, että pelko voi estää minua tekemästä haluamiani asioita. Ennen saatoin miettiä, onko minusta tähän tai mitä jos mokaan. Sillä tavalla jämähtää paikoilleen ja antaa pelon hallita. Haluan mennä suoraan pelkojani kohti. Usein pelko hälvenee toistamalla asian tarpeeksi monta kertaa. Ennen pelkäsin esimerkiksi esiintymistä. Nykyään se on luontevaa, koska olen työni kautta joutunut olemaan paljon esillä.

Hyppyharrastukseni auttaa valinnoissa ja päätöksenteossa. Huomaan monessa tilanteessa ajattelevani, että kyllä minä pystyn tähän, olenhan hypännyt lentokoneestakin.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla