Vuosi sitten ihmiset alkoivat käyttää sosiaalisessa mediassa tunnusta #MeToo. Maailma järisi lupaavasti, mutta valmis se ei vielä ole. 

Mitä yhteistä on Ilkka Kanervalla, Tomi Metsäkedolla ja Tuntemattomalla sotilaalla? Oikein! Kaikkien kolmen asiat voisivat olla eri tolalla ilman näyttelijä Alyssa Milanoa.

Jos hän ei olisi laittanut vuoden 2017 lokakuussa vetoomustaan Twitteriin, Ilkka saattaisi olla eduskunnan puhemies, Tomin ansioluettelossa olisi pari roolia enemmän ja Tuntematon sotilas voittaisi kohta Oscarin.

Milanon tarkoituksena ei ollut kampittaa miehiä, vaan jakaa ystävän idea #MeToo-tunnisteesta: jos kaikki naiset, joita on seksuaalisesti ahdisteltu, sanoisivat sen ääneen, ehkä vihdoin tajuttaisiin, miten yleistä häirintä on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yhdestä hashtagista alkanut keskustelu laajeni lopulta paljon muuhunkin kuin seksuaaliseen häirintään. Alettiin puhua siitä, miten ihmisiä, eritoten naisia, kohdellaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vanha standardi

Milanon twiittiä seuranneena päivänä Twitterissä oli puoli miljoonaa #MeToo-vastausta. Vuosikausia vaiettuja asioita alettiin kertoa. Jos muut uskaltavat, minäkin uskallan!

“Pianonsoitonopettajani käpälöi, kun olin 16.”

“Kun olin lukioikäisenä kesätöissä, piti aina pitää varansa, ettei jäänyt yksinään pomon kanssa.”

”Uimahallin porealtaassa vieras mies kopeloi.”

Kävi ilmi, että seksuaalinen ahdistelu on ollut perussettiä: naisten – ja myös monien miesten – arkeen kuuluva ikävä lieveilmiö. Siitä ei ollut tehnyt mieli kertoa, se oli tuntunut niljakkaan hävettävältä, eikä sille oikein ollut voinut tehdä mitään. Kertomalla olisi vain riskeerannut oman maineensa, ehkä jopa työpaikkansa.

Muuttuisiko meno nyt? Maailmalla järisi lupaavasti: Hollywoodissa oli jo aikaisemmin paljastunut Harvey Weinsteinin sikailu, ja nyt elokuva-alan palkintogaaloista tuli protestiareenoita, joissa naiset pukeutuivat mustiin. Ruotsissa alettiin pudotella nopeasti tunnettuja nimiä. Julkkisjuontaja, toimittajia, kulttuuripersoonia. Nobelin kirjallisuuspalkintokin jäi jakamatta, kun Ruotsin Akatemia meni Jean-Claude Arnault’n ahdistelukohun jälkeen sekaisin.

Samaan aikaan, kun Ruotsissa jyrähteli, Suomessa kuului vasta pientä nitinää ja ritinää. Meillä oli kyllä jo pari vuotta aikaisemmin vähän vastaava #lääppijä-kampanja, jonka perusti oululainen Satu Lapinlampi. Lääppijät vain ehtivät välissä unohtua.

– Jos Ruotsissa aloitettiin nimien julkaisulla, Suomessa oltiin varovaisia ja edettiin hitaasti. Tehtiin iso taustatyö, kerättiin näyttöä ja todistajia, kertoo politiikantutkija ja sukupuolentutkimuksen professori Johanna Kantola Tampereen yliopistosta.

Kantolan mielestä suomalaisten varovaisuus #MeToo-asiassa kertoo jotain meidän kulttuuristamme. Täällä kukaan ei halua kitistä pienistä. Suomalaisen ihannenainen on vahva tyyppi, joka ei pidä melua itsestään, äestää pellot yksin ja ohittaa pienet ahdistelut huumorilla.

#MeToo on nostanut naisia esiin aktiivisina toimijoina.

– Suomessa uhrin asema on vaikea: täällä halutaan olla selviytyjiä. Mutta kun ihannoidaan niitä, jotka kestävät vaieten, hyväksytään hiljaisesti myös kaltoinkohtelu, Kantola sanoo.

Keskustelu pyöri Suomessakin aluksi elokuva-alan ympärillä. Ala on otollista maaperää väärinkäytöksille: piirit ovat pienet, kilpailu kovaa ja ohjaajalla paljon valtaa. Hankalan näyttelijän maine riskeeraisi työt. Lauri Törhösen nimi uskallettiin vihdoin lausua ääneen. Pari kuukautta myöhemmin ala kohisi Aku Louhimiehestä; häntä ei tosin syytetty seksuaalisesta ahdistelusta vaan karmivista ohjausmetodeista, jotka tuntuivat kohdistuvan etenkin naisiin.

Louhimiehen tapaus osoitti, että Suomessa ei tykätä ilmiantajista. Kiusallisten asioiden julkistaminen ärsytti sekä naisia että miehiä, ja tilanne kääntyi nopeasti jotenkin niin päin, että Louhimiehestä tuli uhri. Myötätuntoa sateli:

”Ihan järkkyä mustamaalaamista kateellisilta ja katkerilta muijilta.”

”Tsemppiä Aku, älä välitä telaketjufeministeistä.”

Pitääkö tästä tehdä näin iso numero? Eikö näitä voisi hoitaa yksityisesti? Tätä kysyivät monet. Näköjään se numero tarvittiin, koska muu ei ollut auttanut.

”Kyllä mä olen Aku näistä sullekin puhunut, ja tuotantoyhtiölle”, totesi näyttelijä Matleena Kuusniemi A-studiossa.

Uljas uusi maailma, ihan kohta

Onko melun pitäminen sitten auttanut? Kyllä kai. Jokainen avattu törkykasa saattaa helpottaa jonkun elämää tulevaisuudessa.

Vuoden varrella on saatu lukea uutisia erotetuista rehtoreista, mediapomoista, valmentajista, kirkonmiehistä, kulttuurialan vaikuttajista. Kulttuuriministeri Sampo Terho laittoi selvityshenkilön perkaamaan elokuva- ja teatterialan häirintää ja epäasiallista kohtelua. Syyskuussa julkaistu selvitys sisältää kehittämisehdotuksia alan toimijoille.

Sitten on niitä tapauksia, joista ei uutisoida: teini-ikäinen, joka uskaltaa kertoa toissa kesän tapauksesta äidille sen sijaan, että olisi hiljaa. Ystävykset, jotka juttelevat ensimmäistä kertaa yläasteen opettajasta. Inhottava olo vähän hellittää, ja tilalle tulee suuttumus: jo nyt on ihme, jos ei tämä lopu! Sen se uskalluksen ilmapiiri tekee.

– #MeToo on ennen kaikkea nostanut naisia ja tyttöjä esiin aktiivisina toimijoina, jotka tuovat rohkeasti esiin kohtaamiaan vääryyksiä, Johanna Kantola sanoo.

Inhottava olo vähän hellittää, ja tilalle tulee suuttumus: jo nyt on ihme, jos ei tämä lopu!

Konkreettisemmista muutoksista hän mainitsee yhden.

– Raiskauslainsäädäntöä ollaan muuttamassa suostumusperusteiseksi. Naisjärjestöt ovat vaatineet tätä kymmenen vuotta, ja nyt #MeToon ansiosta laki vihdoin otetaan käsittelyyn. Se ei toki vielä tarkoita, että se menee läpi.

Toista, epäkonkreettisempaa, muutosta ei voi myöskään väheksyä. Se on se, että olemme ruvenneet skarppaamaan ja kuuntelemaan, kuinka seksististä puhetta omasta suustakin vahingossa tulee.

”Iloitsin, kun #MeToo alkoi, mutta samalla tunsin syyllisyyttä siitä, miten törkeästi olin kohdellut poikia nuorena. Olin naispuolinen sovinisti. Mielestäni miehet eivät olleet ihan yhtä hyviä kuin naiset.” (Pirjo Hassinen Me Naisissa)

”Kun nuorelle naiselle, joka oli juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa, virnuiltiin tämän olleen ’muodollisesti pätevin’, se oli ahdistelua. Se olin minä.” (Samuli Suonpää Kirkko ja kaupungissa)

Pitääkö liioitella?

Takaiskun riski tässäkin kampanjassa vaanii. Pinnan alla kytee juuri sen verran naisvihaa ja muutoksen pelkoa, että #MeToolta ei siedetä virheitä. Tällaisista on vuoden mittaan puhuttu ylilyönteinä:

Lauri Törhösen elokuvaa ei näytetty telkkarissa. Oliko se liioittelua? Näytetäänhän siellä Lars von Trieriä, Woody Allenia ja Ingmar Bergmaniakin.

Kevin Spacey kirjoitettiin ulos House of Cards -sarjasta. Tarvitsiko tosiaan? No ehkäpä, koska katsojaluvut romahtivat.

Pahaa mieltä ei voi välttää, kun muutosvoimat vellovat.

Ilkka Kanervasta ei tullut puhemiestä. Menetettiinkö mies paikallaan muutaman muinaisen seksiviestin takia?

Pahaa mieltä ei ehkä voi välttää, kun muutosvoimat vellovat vapaina. Ehkei ylilyöntejäkään.

Ruotsissa niistä on puhuttu vielä enemmän. Keskustelu koveni sen jälkeen, kun Tukholman kaupunginteatterin entinen johtaja Benny Fredriksson teki itsemurhan. Hän oli eronnut virastaan sen jälkeen, kun kymmenet alaiset syyttivät häntä julmista johtamistavoista.

Sitten on myös ”ylilyöntejä”. Britanniassa syksyn uudessa keskusteluohjelmassa oli ensimmäisen jakson panelisteina pelkkiä naisia. Se oli katsojapalautteen perusteella räikeä ylilyönti, vaikka mitä ihmettä! Jos seuraavat kolmesataa vuotta nähtäisiin pelkästään naisia päähenkilöinä, asiantuntijoina, panelisteina ja johtajina, historiallisesti ottaen oltaisiin vasta suunnilleen tasoissa.

USA:ssa puolestaan puhutaan työelämän ilmiöstä nimeltä mikepencification. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että poijjaat vetäytyvät takaisin saunatiloihin tekemään isot päätökset ja jättävät naiset ulkopuolelle, jottei tarvitse olla niin varovainen. Termi tulee USA:n varapresidentti Mike Penceltä, joka on kertonut, ettei koskaan kokousta kahdestaan naisen kanssa – näinä päivinä kun täytyy varmistaa, ettei joku keksi nostaa ahdistelusyytettä. Mutta eihän tässä näin saa käydä!

No mitä te sitten siellä kitisette. (Poijaat)

Sipilä hoitaa

Kitinä onkin kätevä sana, sillä saadaan mitätöityä isot asiat pikkuiseksi piipitykseksi.

– Sellaisella puhetavalla vastustetaan muutosta. Kun sukupuolittuneet rakenteet alkavat muuttua, se tuntuu vaikealta ja uhkaavalta, Johanna Kantola sanoo.

Tasa-arvon suhteen ei Kantolan mukaan ole tapahtunut ylilyöntejä. Naiset eivät vielä ole yliedustettuina korkeissa viroissa tai talouselämän huipulla. Kantola toivoo, että #MeToo olisi se juttu, joka saisi tasa-arvokeskustelun käyntiin kaikilla areenoilla, koska työsarkaa olisi.

– Jos katsotaan Suomen nykyisen hallituksen toimia, ne ovat heikentäneet sukupuolten tasa-arvoa.

Julkisen sektorin leikkaukset ja kilpailukykyloikka ovat rokottaneet nimenomaan naisvaltaisia aloja, ja subjektiivista päivähoito-oikeutta rajoitettiin. Perhevapaauudistus jumittaa pöydällä, ja siinä häviävät sekä miehet että naiset, omilla tavoillaan.

”Jos katsotaan Suomen nykyisen hallituksen toimia, ne ovat heikentäneet sukupuolten tasa-arvoa.”

Kantola toteaa, että yleensä hallitusohjelmiin on kirjattu tasa-arvotavoitteita. Juha Sipilän hallitusohjelmassa vuonna 2015 ei alun perin ollut, vaan siinä luki ennennäkemättömästi vain lause: ”Miehet ja naiset ovat Suomessa tasa-arvoisia.” Maailma oli siis valmis.

– Uusimmasta tasa-arvobarometristä käy ilmi, että useiden miesten mielestä näin onkin. Niin se menee: tasa-arvo-ongelmia on vaikeampi tunnistaa, jos ne eivät koske itseä. Jos et ole niitä, joiden kaltaisia elokuvissa jatkuvasti raiskataan, et huomaa mitään outoa.

Eikä työ lopu sittenkään, kun miesten ja naisten välinen tasa-arvo on saavutettu. Työsarka kasvaa entisestään, jos tasa-arvoa tarkastelee vaikka etnisten vähemmistöjen silmin. 

– Miten vähän heille on roolimalleja tai samastumiskohteita? Johanna Kantola pohtii.

Epäilemättä todella vähän. Me valkoiset heteronaiset olemme heti miesten alapuolella täällä vallan portaikossa, ja silti meilläkin on samastumiskohteista pulaa. Kun siihen alkaa kiinnittää huomiota, se ottaa päähän: useimmat leffat, muutkin kuin Aku Louhimiehen ja Lauri Törhösen, on tehty miehille ja miehistä. Naisten roolina on tukea sankarin kehitystä.

Monen alan epäkohdat ovat vielä perkaamatta. 

Mutta tämä on kuulkaa muuttumassa, ja sekin on #MeToon ansiota! Leffoja saa rennosti katsoa feministisen ilonpilaajan silmin ja sanoa ”hep” aina, kun ärsyttää.

#MeToo saattoi pilata meiltä muutaman elokuvan.

Kuinka tässä vielä käy?

Tuliko #MeToosta sellainen järistys kuin vuosi sitten vaikutti? Toiveikkuutta on ilmassa, silmiä on avautunut, feministinen ilonpilaaminen on valloillaan.

Mutta myös jonkinlaista taisteluväsymystä on havaittavissa. #MeToo ei kiinnosta enää tänä syksynä niin paljon, vaikka monen alan epäkohdat ovat vielä kokonaan perkaamatta.

Esimerkiksi yliopisto, Johanna Kantolan työpaikka, on pysynyt hiljaa. Yliopistolla tilanne on sikäli samanlainen kuin elokuva-alalla, että nuoren tutkijan ura saattaa olla riippuvainen yhdestä vaikutusvaltaisesta professorista. Sellainen asetelma avaa oven väärinkäytöksille.

– Tiedän täältä ahdistelutapauksia, joista ei ole uskallettu puhua ääneen.

Milloin sitten uskalletaan, jos ei nyt? Tänä syksynä eletään Kantolan mielestä #MeToon kriittisiä hetkiä.

– Totta kai haluan olla optimisti ja uskoa, että maailma muuttuu. Mutta aina, kun on vallasta ja sukupuolesta kysymys, on myös olemassa riski, että kaikki palaa ennalleen.

Miten maailmaa pitäisi vielä muuttaa? Kerro se meille #mitäseuraavaksi

Satutettu, mutta en ole mikään...

Ei, vaan metoo on tehnyt naisista uhreja, monista miehistä pahoja, aiheuttanut suunnatonta vahinkoa monien elämään (itsemurhia, oikeudenkäyntejä, urien tuhoutumista...) ja tehnyt vakavasta asiasta lähinnä vitsiä. Minua ei metoo ole auttanut mitenkään, päinvastoin, se on tehnyt hallaa mulle ja monelle muullekin uhrille. Varmasti on jotain hyvääkin tästä seurannut, mutta ne huonot puolet ovat olleet niin vakavia, että ne hyvät vähän niin kuin jäävät niiden huonojen alle.Toivoisin, että seksuaalisen väkivaltaan löydettäisiin parempia, lainmukaisia ja suunniteltumpia keinoja puuttua kuin tämmöiset täysin suunnittelemattomat ja pinnalliset some(lynkkaus)kampanjat. T: Raiskauksen ja muun seksuaaliväkivallan uhri 

Vierailija

Niin, ja eduskunta kaatoi aloitteen seksuaalirikostuomioiden nostamisesta viime vuonna. Se ei kiinnostanut metoota. Se tuntui todella pahalta. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla