Vauva-lehti

Vastuu arjesta kannattaa jakaa tietoisesti. Se on ainoa tapa muuttaa asenteita – ja tehdä ruuhkavuosista molemmille vanhemmille paremmat. 

Olen lukenut hämmentyneenä kommentteja suunnitteilla olevasta perhevapaamallista. Moni nainen on sitä mieltä, että äidin pitää saada käyttää isompi osuus perhevapaista kuin isän. Ikään kuin naisella olisi tähän etuoikeus. 

Kommentit turhauttavat minua. Emmekö me naiset halua tehdä yhteiskunnasta tasa-arvoisempaa palkoiltaan ja asenteiltaan? Kun käsillä on viimein uudistus, joka olisi seuraava askel kohti reilumpaa yhteiskuntaa, moni nainen haluaa sanoa ei kiitos.

Näin tullaan samalla sanoneeksi ei kiitos tasa-arvoiselle vanhemmuudelle ja ei kiitos isän ja lapsen yhteisen, äidistä irrallisen, suhteen luomiselle. On nimittäin aivan eri asia seurata lapsen elämää iltaisin viidestä kahdeksaan kuin olla pienissä arkisissa kasvun hetkissä mukana aamusta asti. Kotivanhemman suhde lapseen on väkisinkin intensiivisempi ja syvempi, sillä hän tietää tarkalleen, minkä makuinen sose tänään maistui tai mikä oli leikkipuiston paras juttu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Parisuhdekin paranee, kun isä tekee oman osuutensa vanhempana.

On muuten myös tutkittu, että kun isä tekee oman osuutensa vanhempana, parisuhde paranee. Puhumattakaan siitä, miten paljon miehet saavat isyydestä itselleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suomen Ekonomien asiantuntija Kosti Hyyppä sanoo, että keskustelu perhevapaista tulisi avata jo silloin, kun vauvaa odotetaan. Itse ajattelen, että vieläkin aiemmin.

Usein pariskunnat miettivät, miten rahat riittävät lapsen kanssa, millaiset vaunut hankitaan tai millaiseen asuntoon pitää muuttaa. Puitteet ja tarvikkeet on mietitty, mutta entä lapsen suhde vanhempiin?

Vanhemmuus ja lasten kanssa vietetty aika ei ole äitien yksinoikeus – eikä myöskään velvollisuus.

Minulla ei ole kokemusta siitä, millaista on odottaa lasta yhdessä puolison kanssa. Oman kouluikäiseni hoidin raskausajasta lähtien yksin, koska toista aikuista ei ollut.

Olemme nykyisen kumppanini kanssa pohtineet, haluammeko yhteisiä lapsia vai emme. Ensimmäinen asia, josta keittiönpöydän ääressä keskustelimme, oli lapsen hoito: Mitä vanhemmuus on käytännössä? Miten lapsesta huolehditaan arjessa?

Eläessäni parisuhteessa elän valitsemani ihmisen kanssa yhteistä elämää. Kaikki asiat vuokra-asuntoa, lemmikkejä ja lapsia myöten ovat yhteisiä – molempien asia. Meillä kaikki jaetaan tasan siitäkin huolimatta, että kumppanini ei ole tyttäreni biologinen isä.

Joka toinen ilta minä peittelen lapsen, joka toinen ilta puolisoni. Käymme kumppanini kanssa vuorotellen omalla lomalla. Kun minä olen poissa, puolisoni pyörittää arjen lapseni kanssa. Joidenkin mielestä mieheni tekee paljon enemmän kuin moni biologinen isä. En voi käsittää: Miksi pariskunnat jakavat asiat niin epäreilusti?

Kävimme vastuukeskustelun puolisoni kanssa suhteen alkutaipaleella, ja minusta tuli heti paljon kivempi äiti ja kumppani.

Miksi kohtu tarkoittaa automaattisesti sitä, että jos meille tulisi mieheni kanssa yhteinen lapsi, minä hoitaisin lapseen liittyvät asiat ja mieheni sitten ne muut? Mitä muita hommia pikkulapsiarjessa on kuin lapsiin liittyviä?

Kyse on vastuun tietoisesta jakamisesta. Vastuu ei puolitu taianomaisesti, vaan keskustelemalla. Yhteiset pelisäännöt sopimalla. Kävimme tämän keskustelun puolisoni kanssa suhteen alkutaipaleella, ja minusta tuli heti paljon kivempi äiti ja kumppani. Onhan se nyt ihan eri asia toivottaa kumppanille hyvää reissua silloin, kun tämä hoitaa oman osansa arjesta. 

Ajatus siitä, että äiti on lapsen ensisijainen hoitaja istuu kuitenkin tiukassa. Asenteet vanhemmuutta kohtaan eivät ikinä muutu, jos me äiditkin ajattelemme lasten olevan vain naisten juttu. 

Vierailija

Minä olen törmännyt viime vuosina itse asiassa aika usein sellaiseen ilmiöön, että  kolme-nelikymppiset parit eroavat lasten ollessa taaperoiässä. Syitä on tietysti monia, mutta yllättävän usein vielä nykypäivänä toistuu kertomus siitä, miten perheen äiti on kokenut kantavansa hoivavastuun ja kasvatusvastuun ja vastuun kotitöistä täysin yksin tai lähes yksin ja on sitten totaalisen väsynyt siihen työn ohessa. Ratkaisuksi sitten koetaan, että eron jälkeen on sitten ainakin joskus jokunen viikonloppu omaa aikaa!  Ja että kun isä on lapsen kanssa yksin, edes joitain ajanjaksoja, niin sittenpä  on isän viimein pakko alkaa sitä kasvatusvastuutakin kantamaan ja kokemaan edes joskus ihan itse ne itkupotkuraivarit ja kurarallit ja muut lapsiperheen ihanuudet. 

Minusta tämä on ollut todella surullista kuultavaa ja enpä voisi lämpimämmin kannattaa kirjoittajan ajatuksia jaetusta vanhemmuudesta.  Eihän parisuhteissa aina (jos koskaan...) helppoa ole ja asiat ovat toki monimutkaisia, mutta luulisi nyt lopullista eroa  ja kaikkea siihen liittyvää helpompaa olevan järjestää sitä omaa aikaa kummallekin vielä parisuhteen aikana ja sopia kummankin hommista ja reiluista yhteisistä pelisäännöistä lasten kasvatuksen suhteen.  Vaikka sitten ammattilaisen avulla.  Lasten edusta nyt puhumattakaan. Tähän kannattaa nuorten parien todellakin herätä ajoissa!

Vierailija

Tasa-arvoa todellakin kannatan, mutta joskus taloudellisten syiden takia on/olisi äidin oltava enemmän kotona. Ikävä tosiasia on, että miehet tienaavat usein huomattavasti enemmän kuin naiset. Näin ollen talous ei kestä, jos mies jää pitkäksi aikaa kotiin. Ensin tasa-arvoinen palkkaus tulisi saada kuntoon.  Ja kannatan myös vapautta valita niin, että isä voi olla enemmän kotona kuin äiti. Tällöin kukin perhe saisi valita itselleen sopivan jaon. Muutoin tietysti hoidetaan kaikki lapsen asiat yhdessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla