Jos sanoo heippa Facebookille, mitä tulee tilalle?

Sosiaalisen median asiantuntijan Harto Pöngän mukaan Facebookista on hävinnyt viidessä kuukaudessa yli Espoon väkiluvun verran porukkaa. Pönkä kirjoittaa blogissaan, että jopa 300 000 suomalaista olisi jättänyt Facebookin huhti-elokuussa. Nyt yhteisöpalvelua käyttää kuukausittain noin 2,9 miljoonaa suomalaista.

Vielä huhtikuuhun 2018 saakka Facebookin suomalaisten kävijöiden määrä kasvoi. Käyttäjämäärät Pönkä kertoo saaneensa Facebookin mainoskoneesta.

– Sen jälkeen tapahtui täydellinen täyskäännös. Nyt käyttäjämäärä on suunnilleen samoissa lukemissa kuin keväällä 2017, Pönkä kertoo blogissaan.

Pönkä uskoo, että FB-käyttäjien valintoihin on saattanut vaikuttaa muun muassa GDPR eli EU:n uusi tietosuoja-asetus, joka on lisännyt käyttäjien tietoisuutta omasta nettiyksityisyydestä ja tietosuojasta.

Facebook kommentoi käyttäjämääriä tänään Ilta-Sanomat Digitodaylle. Yhtiön mukaan heidän omat käyttäjäarvionsa eroavat suuresti Pöngän luvuista: he itse arvioivat käyttäjämäärikseen noin 3,8 miljoonaa suomalaista.

Facebookin edustaja myös kritisoi IS:ssa Pöngän mainostyökaluista peräisin olevia lukuja.

– Mainostyökalumme antavat arviota ja ovat kampanjansuunnittelutyökaluja. Tavoittavuus arvioidaan useamman asian yhteispelinä, joihin kuuluvat muun muassa käyttäjän toiminta, käyttäjädemografia, laitteiden antamat paikkatiedot ja muut tekijät. Ne kertovat lukuja siitä, moniko voi nähdä mainoksen ja miten kampanjan voi odottaa menevän. Niitä ei ole tarkoitettu käyttäjämäärien arvioimiseen. Työskentelemme koko ajan arvioidemme parantamiseksi, kertoi Facebookin edustaja IS:ssa.

30–39-vuotiaat karkaamassa

Pöngän mukaan eniten lopettajia olisi 30–39-vuotiaiden ikäryhmässä.

Näyttelijä Eero Milonoff, 38, kertoi viime viikolla Helsingin Sanomien haastattelussa, että hän on jättäytynyt sosiaalisen median ulkopuolelle. Milonoffin mukaan some etäännytti hänet omasta itsestään. Samalla hän koki ajautuneensa muun muassa levottomuuden ja jatkuvan kiireen keskelle.

– Todellisuus on muuttunut sosiaalisen median ja digitaalisen vallankumouksen myötä ihan kokonaan. Uskon, että se ajaa ihmisiä voimaan huonosti, vertaamaan itseään muihin. Että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, näyttää hyvältä, ja kaikkien asioiden pitäisi olla koko ajan ihan v*tun hyvin. Eikä niin ole, Milonoff sanoi Helsingin Sanomissa.

Me Naiset kysyi lukijoiltaan, pystyisivätkö he samaan kuin Milonoff eli jättäytymään somen ulkopuolelle. Tällä hetkellä yli 200 vastaajasta 89 prosenttia on sitä mieltä, että he voisivat jättäytyä pois somesta.

Vaikka Facebookista lähteminen kiinnostaa, se ei ole aina helppoa käytännössä. Joillekin voi varsinkin aluksi tulla ulkopuolisuuden tunne tai Facebook-käyttö vaihtuu kokonaan toisen somekanavan näpräämiseen. Esimerkiksi tv-kasvo, juontaja Jenni Pääskysaari, 42, on puhunut yksinäisyyden tunteesta, jonka hän koki Facebookista lähtemisen jälkeen.

Juttua muokattu 28.8. klo 16.25. Lisätty Facebookin edustajan kommentit Ilta-Sanomissa. 

Oletko sinä lähtenyt tänä vuonna Facebookista tai suunnitteletko sitä?

Kerro somenkäytöstäsi alla olevalla lomakkeella. Me Naiset voi käyttää kommentteja artikkeleissa anonyymisti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Keskenkasvuisia sikoja, en ainakaan minä – ajatteletko sinäkin näin pettäjistä? Kun Salla Nazarenko petti puolisoaan, hän tajusi, että uskottomuuteen voi ajautua kuka vain.

Eräänä päivänä kyllästyin väitteeseen, että seksuaalisuus on Suomessa vapautunutta. Kirjoitin Facebookissa, että seksi varattujen miesten ja naisten kanssa on yhä tabu. Kirjoitin myös, että olen ollut näissä suhteissa osapuolena, niin itse vielä naimisissa ollessani kuin sen jälkeenkin.

Aloitusta seurasi syyllistämisen myrsky: minä halusin seksiä miesten kanssa, joita en ”saisi oikeaan parisuhteeseen”, ja uskottomat miehet ovat sikoja.

Minä puolestani väitin, että pettäjä on useimmiten tavallinen hyvää tarkoittava ihminen, joka haluaa seksiä tai toisenlaista seksiä kuin kotonaan saa eikä pysty puhumaan siitä. Tämän lisäksi kyse voi olla ”vain” seksistä tai yhtä hyvin läheisyyden, hellyyden tai kumppanuuden kaipuusta – jopa kostosta. Mukana voi myös olla lapsuudesta kumpuavaa poissaolevan vanhemman etsimistä tai kapinaa vanhempien moralismia vastaan.

Oma aviollinen uskottomuuteni oli yhdistelmä näitä kaikkia: pikkulapsiarjen kuluttavuutta ja muuta elämän stressiä, naiseen kohdistuvaa seksuaalista kaksinaismoralismia, johon olen koko elämäni törmännyt, sekä sitä, etten ollut vielä löytänyt omaa seksuaalisuuttani.

Kun seksi ja puhe puuttuvat

Psykoterapeutti, kliininen seksologi (NACS) Leena Piikoski tuntee ilmiön. Piikosken vastaanotolla suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat pariskunnat, joiden suhteeseen uskottomuus on lyönyt kiilan.

Miksi asia tuntuu niin mahdottoman kipeältä?

– Monet ovat puhuneet parisuhteen alussa tärkeistä asioista, kuten siitä, että uskollisuus on tärkeää. Jossakin vaiheessa puhuminen jää, ehkä seksikin jää, ja jompikumpi ajautuu sivusuhteeseen.

”Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat tunnustaneet, että ei heistä ehkä olekaan yksiavioisuuteen.”

Piikosken mielestä pettämisen takana on aina pelkoa ja häpeää. Häpeää tapahtuneesta ja myös sen huomaamisesta, että ei ehkä olekaan sitä, mitä on toiselle esittänyt.

– Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat vasta pettämisen myötä kyenneet tunnustamaan kumppanilleen, että ei heistä ehkä olekaan yksiavioisuuteen. Loppuelämä yhden seksikumppanin kanssa voi tuntua ahdistavalta. Kyse voi olla siitä, että ihminen ei ole ehkä saanut lapsuudessaan pohjaa turvallisille ihmissuhteille.

Turvattomia ihmisiä on Piikosken mukaan kolmenlaisia: itseriittoisia, takertuvia ja pelokkaita. Itseriittoinen on tottunut selviytymään yksin, hän vähättelee kiintymystä eikä usko, että toinen on saatavilla. Takertuva on sen vastakohta: hän ei usko selviävänsä yksin ja tarvitsee koko ajan toisen apua. Pelokas on elänyt kaoottisissa olosuhteissa, ei luota omaan selviytymiseensä eikä koe maailmaa turvallisena.

– Yksiavioisuushan sinänsä on yhteiskunnan luoma normi, joka ei vastaa kaikkien ihmisten luontaisia seksuaalisia taipumuksia. Bi- ja homoseksuaalisissa suhteissa seksuaalinen yksiavioisuus on vähemmän ehdotonta, heterosuhteissa tämä normi on erittäin voimakas.

Piikosken mielestä tarpeesta tapailla muita pitäisi kertoa kumppanille.

– Jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee eteen tilanne, jossa joku toinen yhtäkkiä viehättää. Siihen pitäisi olla valmistautunut ja pelisäännöt valmiina.

Jatkuvasti uskoton on ylimielinen

Leena Piikosken mielestä jatkuvasti uskoton ihminen nostaa itsensä tehtyjen sopimusten yläpuolelle ja antaa itselleen ylimielisesti luvan käyttäytyä toisin kuin sovittiin.

Salaisuudet, joita erityisesti jatkuva uskottomuus suhteeseen langettaa, ovat läheisyyden ja aidon kumppanuuden este. Miesten ja naisten välillä on tutkitusti eroa siinä, miltä uskottomuus tuntuu. Miehet kokevat erityisesti satunnaisen seksisuhteen uhkaavana, kun taas naista satuttaa miehen mahdollinen läheisyys ja tunneside toisen naisen kanssa.

"Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti."
"Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti."

Kaiken kaikkiaan uskottomuus heijastuu aina laajemmalle: lapsiin ja myös toisen osapuolen lähipiiriin.

Omat kokemukseni tukevat tätä. Varattu rakastajani kaipasi usein hellyyttä ja kuulluksi tulemista, ja samaan aikaan salailu ja kaksoiselämä herättivät meissä molemmissa surua ja tuskaa. Varatun halu jatkaa perhe-elämää on kokemukseni mukaan voimakas, ja ajatus avioerosta pelottaa, vaikka seksi olisi suhteessa olematonta. Vain yksi tuntemistani varsin monista sarjauskottomista miehistä on eronnut, loput jatkavat liitoissaan, useimmat myös sivusuhteissaan.

Traumat tulevat makuuhuoneisiin

Leena Piikosken mukaan pettämisessä on usein kyse siitä, että pettäjä on tuntenut itsensä hylätyksi ja kokee emotionaalisen yhteyden katkenneen. Seksi on loppunut tai ei tyydytä, eikä tilanteesta pystytä puhumaan.

– Esimerkiksi monelle naiselle seksuaalisuuden löytäminen on pitkä polku. Mies voi määrittää hitaasti syttyvän naisen vialliseksi. Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti. Lisäksi toiveemme seksin suhteen ovat erilaisia.

”Meillä on kauhean kapea käsitys siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa ollaan.”

Seksistä puhuminen on varsinkin pitkissä parisuhteissa ilmeisen vaikeaa. Piikosken mielestä se selittyy osin sillä, että suomalaiset ovat traumatisoitunut kansa.

– Olemme vieläkin sotatraumaisia. Meillä on kauhean kapea käsitys siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa ollaan. Ei saa epäonnistua, mutta ei liikaa onnistuakaan. Ja siinä, missä vaikkapa sadomasokistiset leikit tai sidonta ovat tulleet tavallisemmiksi, yhden seksikumppanin normi sekä käsitys siitä, että vain monogaaminen parisuhde on ”oikea”, on erittäin vahva.

Piikosken mielestä suomalaiset pariskunnat myös keski-ikäistyvät liian aikaisin. Vastarakastuneet keskittyvät talonrakennukseen, uraan ja lastentekoon. Aistien ilot jäävät paitsioon, vaikka juuri niitä ylläpitämällä myös perhe-elämä kukoistaisi. Tilanteeseen, jossa perheessä on pieniä lapsia, väsymystä ja ajoittaista haluttomuuttakin, ollaan valmistauduttu huonosti.

Halujen eriparisuus on lähes sääntö

Tiia Forsström on sekä auktorisoitu seksuaalineuvoja että seksipalvelujen myyjä. Enemmistö hänen miesasiakkaistaan on parisuhteessa eläviä ihmisiä, ja vain ani harva on pystynyt kertomaan kumppanilleen ostavansa seksipalveluja. Forsströmin kokemus on, että halujen eriparisuus on äärettömän tavallista. Monilla on seksiongelmia – ja lähes kaikki luulevat, että muilla ei näin ole.

– Ylipäätään se, että kaikki osa-alueet mätsäisivat saman ihmisen kanssa, on aika mahdotonta.

Forsströmin mukaan hassua on myös se, että puhumme seksistä aivan kuin se tarkoittaisi samaa asiaa kaikille.

– Jos en kerro kumppanille, mitä seksiltä haluan, todennäköisesti en sitä saa.

”Minun seksipalvelujani ostaa moni seksittömässä, mutta muuten hyvässä liitossa elävä mies.”

Forsström ei kuitenkaan pidä halujen ja seksitoiveiden eriparisuutta kuolemantuomiona suhteelle.

– Mitä luovemmin tilanteessa pystyy ajattelemaan, sen parempi. Ammattiapu kuten seksuaalineuvonta tai -terapia voi myös olla tarpeen.

Forsström on erikoistunut fetisseihin ja seksuaalisiin alakulttuureihin. Hänen mukaansa muun muassa kinky-piireissä ihmiset ovat kenties valmiimpia luoviin ratkaisuihin, jotta molemmat saisivat toteuttaa seksuaalisuuttaan.

– Mitä normatiivisemmissa kuvioissa muuten pyörii, sitä vaikeampi asia vaikkapa uskottomuus on, vaikka se on äärettömän tavallista. Minun seksipalvelujani ostaa moni seksittömässä, mutta muuten hyvässä liitossa elävä mies. Heille seksin ostaminen on kompromissi – taloudellinen sopimus takaa sen, että minä en soittele perään tai ettei peliin tule liikaa tunteita.

Osa ei toivu koskaan

Forsström suosittelee kaikille monisuhteisuutta koskevan opaskirjallisuuden lukemista. Kun suhteessa on sovitusti enemmän kuin kaksi osapuolta, on asioista pakko puhua avoimesti, käydä läpi omat tuntemukset ja miettiä, mitä esimerkiksi mustasukkaisuuden takana on. Näihin tilanteisiin sopivat neuvot toimivat Forsströmin mukaan myös monosuhteissa.

Leena Piikosken pariterapiassa niin pettäjä kuin petetty joutuvat töihin. Pettäjän on näytettävä olevansa luottamuksen arvoinen ja petetyn on opeteltava luottamaan.

– Hirveintä on se, että vielä 20 vuoden päästä muistutellaan menneistä tapahtumista. Sekään ei ole reilua, jos toinen joutuu kyttäyspositioon vuosiksi.

– Toisaalta se, että pettäjä sanoo, että ”en petä enää”, ei riitä. On mietittävä sitä, miten suhteesta saisi aukinaisen. Pettäjän tulee ottaa vakavasti toiselle tuottamansa kipu ja pettymys.

"Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus."
"Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus."

Entä pitääkö uskottomuudesta kertoa? Asiantuntijat varoittelevat automaattisesta avoimuudesta. Tärkeämpää olisi pohtia, onko näennäisen rehellisyyden syynä oma syyllisyys ja omantunnon putsaus vai aito halu uppoutua siihen, miksi syrjähyppy tapahtui.

Leena Piiskosken mielestä ainoa vastaus on vastuunotto.

– Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus.

Huonompi mahdollisuus on ikuinen haava. Kaikki eivät toivu uskottomuudesta koskaan.

Oma liittoni kaatui sinänsä vilpittömään yritykseen elää avoimessa liitossa, jossa molemmilla sai olla ulkopuolisia suhteita. Jälkeenpäin sekä minä että ex-puolisoni olemme löytäneet oikeanlaisen tavan elää ja toteuttaa seksuaalisuuttamme – ja jakaa vanhemmuutta.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Maria Magdalena

Salla petti aviomiestään ja tajusi, että kuka tahansa voi olla uskoton

Vierailija kirjoitti: "Asiantuntijana" tässä on prostituoitu ja pettäjä. Vau! Kannattaa katsoa tarkkaan kenen neuvoja seuraa, eikä nyt ainakaan näiden kahden, jos haluaa terveen parisuhteen. Näissä norminpurkutalkoissa mennään kyllä täysin metsään. Yksiavioisuus on parisuhteen onnistumiselle ehdoton vaatimus eikä pitäisi mennä pettäjän pillin mukaan. Joskus ero on terveempi ratkaisu - ainakin terveempi kuin hyppiä sinne tänne muiden sänkyihin. Avioliitto käsitteenä tulee muuten vahvasti...
Lue kommentti

Jokainen pelkää kuolemaa ainakin satunnaisesti. Kuolemassa on kuitenkin puolensa: se tekee elämästä merkityksellistä.

Kun äitini oli nelikymppinen, hän lopetti polkupyörällä ajamisen. Kun kysyin asiasta, äiti mutisi jotain siitä, kuinka hänen ajamisensa on ollut huteraa oikeastaan aina, ja elämä nyt on muutenkin epävarmaa.

Minulle hän työnsi huolestuneena pyöräilykypärää, vaikka olin niihin aikoihin kuolematon.

Yhtäkkiä tästä on lähes kolmekymmentä vuotta, mitä en uskoisi. Kuten en sitäkään, että kujerteleva vauvani on oikeasti jo koululainen.

Pikku hiljaa alan ymmärtää äitiäni. Kun katson ympärilleni, näen kuolemanvaaran lähes joka suunnassa: Karamelli lapsen kädessä tarkoittaa mahdollista tukehtumista. Puoliso kuntoilee kuin viimeistä päivää. Nelikymppinen ystävä ei enää hyppääkään laskuvarjolla, vaikka on harrastanut lajia koko ikänsä. Ikäiseni työkaveri kirjoittaa listaa asioista, joita hän haluaa vielä kokea.

Kuolemanpelkoa tutkivan Kati Tervo-Niemelän mukaan tämä johtuu siitä, että olen ”siinä iässä”. Nelikymppisinä useimmat tunnistavat elämän rajallisuuden. Samalla menetettävää on ehtinyt kertyä paljon.

”Usein nelikymppinen pelkää kuolemaansa enemmän kuin kuusikymppinen, joka pelkää kuolemaansa enemmän kuin kahdeksankymppinen.”

”Siinä iässä” ovat tosin muutkin. Kuolemanpelko on yllättävän tavallista.

– Jokainen pelkää kuolemista satunnaisesti. Tutkimusten mukaan noin joka kymmenes pelkää niin paljon, että se rajoittaa tai häiritsee elämää, käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä sanoo.

Hänen mukaansa kuolemasta kannattaisi puhua ääneen, silloin pelot usein hälvenevät. Kun oman kuolevaisuuden tiedostaa ja hyväksyy, elämä näyttäytyy merkityksellisenä.

Pelko on lapsuuden peruja

Yksi pelkää kuolemisen fyysistä kipua, toista voi ahdistaa kehon hajoaminen ja kolmas pelkää kuoleman jälkeistä aikaa: kenties olen yksin ikuisesti, ehkä katoan.

Kukaan ei tiedä varmaksi, milloin kuolema korjaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Se kuitenkin tiedetään, että usein nelikymppinen pelkää kuolemaansa enemmän kuin kuusikymppinen, joka pelkää kuolemaansa enemmän kuin kahdeksankymppinen.

– Vanhana yleensä kokee, että on saanut jo elää, Tervo-Niemelä selittää.

Tutkimusten mukaan naiset pelkäävät enemmän kuin miehet, mutta samalla naiset myös suhtautuvat kuolemiseen miehiä luontevammin.

Mutta on sitten 15- tai 100-vuotias tai mitä sukupuolta tahansa, on normaalia, että ajoittain kuolema ahdistaa tai pelottaa. Epänormaaliksi pelko muuttuu silloin, kun se vie yöunet, rajoittaa elämää tai vaikuttaa elämänvalintoihin: Ei kannata hankkia lasta, sillä surua siitä vain seuraa. Turhaan enää opiskelen uutta kieltä, kun kuolen kumminkin.

Tällaisiin tunteisiin kannattaa hakea apua. Esimerkiksi masennus aiheuttaa kuolemanpelkoa.

Kati Tervo-Niemelä kertoo haastatelleensa monia, joiden voimakas kuolemanpelko on alkanut jo lapsuudessa. Pelkoa tuntevien kertomuksissa toistuvat tietyt kokemukset, esimerkiksi se, ettei ole tullut lapsena kuulluksi. Ei ole ”pidetty minään”. Hellyydestä on ollut pulaa.

– Myös helvetillä pelotteleminen voi johtaa elämänmittaisen pelkoon. Onneksi tällainen ankara uskonnollisuus on vähenemään päin. Toisaalta uskonnollisuus voi suojata kuolemanpelolta, Tervo-Niemelä sanoo.

Elämää rajoittavan kuolemanpelon takaa voi löytyä myös menetys, josta ei ole koskaan puhuttu. Lasta on esimerkiksi ”suojeltu” lemmikkieläimen kuolemalta tai ajateltu, ettei lapsen tarvitse tulla mummon hautajaisiin.

– Lapset ovat älykkäämpiä kuin aikuiset ehkä arvaavat. Jos he eivät saa tulla mukaan hautajaisiin tai kuolemasta puhutaan vain kuiskaten, he ajattelevat, että kuoleman täytyy olla jotain järkyttävää.

Minuun Tervo-Niemelän sanat osuvat. Vaikka olen menettänyt monta läheistä, kuten oman isäni, en koskaan ole edes nähnyt kuollutta ihmistä.

Ei ole tarvinnut. Kuolema on piilotettu näkyvistä. Tutkimusten mukaan sekin ruokkii kuolemanpelkoa. Kun kuolemaa pidetään etäällä, se pelottaa vielä enemmän.

Puhu suoraan

Kuoleman pelkääminen on ymmärrettävää silloin, kun kuolema on lähellä. Mutta eikö ole vähän erikoista ryhtyä rauhallisesti miettimään omaa kuolemista silloin, kun siihen ei ole erityistä syytä? Silloin, kun elämästä on tilastollisesti vielä puolet jäljellä?

Ei välttämättä.

– Jos työntää kuoleman aina pois tai elää kuin ei ikinä kuolisi, kuolemanpelkoon voi herätä ryminällä.

Tämä on Tervo-Niemelän mukaan tyypillistä erityisesti nuorille miehille silloin, kun he eivät enää ole ihan nuoria miehiä. Sitä paitsi lähes jokaisen meistä tulee käsitellä oma suhteensa kuolemaan ennemmin tai myöhemmin. Miksei sitten elämän puolivälissä?

”Jos on oikeasti kuolla, pelko voi mennä pois.”

Näistä ajatuksista rohkaistuneena kysyn tuttavilta kahvilassa, mitä he ajattelevat omasta kuolemastaan. ”Pelottaako se?”

Mitä sä tuollaista mietit, kuitataan.

Kysymystä seuraa hiljaisuus, vitsi ja aiheenmuutos.

– Vitsailu on aivan tyypillinen reaktio. Huumori voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita, niitä, joita ei uskalleta kohdata sellaisenaan, Kati Tervo-Niemelä selvittää.

Ehkä siis luovutin puheenaiheeni kanssa turhan nopeasti. Mutta miksi kuolemanpelosta on niin vaikea puhua?

Kokenut psykologi ja psykoterapeutti Carita Nylund-Kalli arvelee tietävänsä syyn: kuolema loukkaa meidän narsismiamme.

– Seksistäkin puhumme loputtoman avoimesti, mutta kuolemanpelko on tabu.

Nylund-Kallin mukaan ne harvat, jotka ovat puhuneet hänen vastaanotollaan kuolemanpelosta, ovat käyneet lähellä kuolemaa. He ovat esimerkiksi menettäneet läheisensä, ja siksi heidän suojamuurinsa on murtunut.

– He eivät kiertele toisin kuin minä tässä. Koko ajan jään itselleni kiinni sellaisista kiertoilmauksista kuten ”poismennyt”, Nylund-Kalli myöntää.

Kuoleman läheisyys voi toki johtaa myös siihen, että se alkaa kiinnostaa. Näin kävi professori Kati Tervo-Niemelälle. Hänen miehensä kuoli 44-vuotiaana sairastettuaan vakavasti viiden vuoden ajan. Sinä aikana Tervo-Niemelä tiesi, että puoliso voi oikeasti kuolla koska tahansa. Hän pani merkille, että mies itse oli ihmeen tyyni.

– Aloin miettiä, miksi suhteemme kuolemiseen on niin kompleksinen. Esimerkiksi äkkikuolema voi pelottaa, mutta jos on oikeasti kuolla, pelko voikin mennä pois.

Kuinka voin elää?

Kaikki me olemme samassa veneessä: me kuolemme. Tämän tosiasian kanssa täytyy oppia elämään. Mutta kuinka?

Sekä kuolemanpelkoa tutkinut Kati Tervo-Niemelä että psykoterapeutti Carita Nylund-Kalli kannustavat katsomaan pelkoaan päin. Ensimmäinen askel voisi olla lista asioista, jotka tuntuvat omassa kuolemisessa kaikkein hirvittävimmiltä.

– Pelottava ja tuntematon on helpompi hyväksyä, kun pelon sanallistaa ja jakaa osiin, Nylund-Kalli selittää.

Omasta kuolemasta kannattaa puhua ystävien ja ikäihmisten kanssa. Pelko menettää teränsä, kun uskaltaa avata suunsa. Keskustellessa voi saada myös uusia näkökulmia ja oppia kuolemisen hyväksymistä.

Kolmanneksi kannattaa surra surut pois ajallaan ja opetella luopumista. Nelikymppinen voi luopua haaveestaan saada oma lapsi, ja toinen saman ikäinen voi luopua perhearjesta, kun nuorinkin muuttaa pois kotoa. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmästä joutuu luopumaan.

– Lopulta luovutaan sellaisista asioista kuten autonomia ja aistit, Nylund-Kalli sanoo.

– Eikä se ole järkyttävää, se on elämää. Ja vaikka välillä tulisi pelottavia ajatuksia, ne ovat vain ajatuksia.

Huomaan oppineeni, että kuolemanpelko voikin tehdä elämästäni parempaa. Se saa minut tekemään asioita nyt, sillä aikaa ei ole loputtomasti. Se ohjaa minua keskittymään asioihin, joita todella pidän tärkeinä. Se houkuttelee harjoittelemaan hyväksymistä ja luopumista.

Jotain on menetetty aina. Jotain tulee tilalle.

Kuolemanpelko saattaa olla taustalla, jos...

  1. omasta kuolemisesta puhuminen tuntuu vaikealta
  2. terveysintoilu alkaa mennä överiksi
  3. kartat vanhenemisen merkkejä
  4. haluat kokea ihan kaiken ennen kuin on liian myöhäistä.