Margaret Konga pakeni Etelä-Sudanin sisällissotaa. Nyt hän asuu seitsemän lapsensa kanssa Ugandan suuressa pakolaiskeskittymässä. Kuva: Malla Murtomäki
Margaret Konga pakeni Etelä-Sudanin sisällissotaa. Nyt hän asuu seitsemän lapsensa kanssa Ugandan suuressa pakolaiskeskittymässä. Kuva: Malla Murtomäki

Margaret, 30, elää lastensa kanssa väkimäärältään Helsinkiä isommalla pakolaisalueella. Haaveet ovat leirillä kortilla, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin Margaret uskaltaa ajatella tulevaisuutta. 

Mango oli kypsä, mehukas ja korkealla. Täytyi kurottaa.

Margaret Konga oli kiivennyt mangopuuhun satoja kertoja aiemminkin. Etelä-Sudanin maaseudulla hedelmien ja vihannesten myynti on käytännössä ainoa keino, jolla naiset ansaitsevat rahaa.

Margaretilla oli rahalle käyttöä. Hänellä oli seitsemän lasta ja kahdeksas vatsassa, mutta ei miestä elättämässä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sitten ote oksasta lipesi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pudotusta oli yli kymmenen metriä. Mukana ollut Sharon-tytär juoksi hakemaan apua. Kun kyläläiset saapuivat paikalle, näky oli lohduton: oksat olivat ruhjoneet Margaretin yläkropan pahoin ja toinen poski oli repeytynyt melkein kokonaan irti.

Sairaalassa paikalle kutsuttiin pastori antamaan viimeistä siunausta. Sitten, seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen Margaret avasi silmänsä.

– Olin ollut viikon koomassa, eikä kukaan uskonut minun selviävän. Mutta tässä minä olen, Margaret, 30, kertoo.

”Tässä” tarkoittaa Palorinyan pakolaisleiriä Pohjois-Ugandassa. Tänne Margaret pakeni sotaa kahdeksan lapsensa kanssa helmikuussa 2017, vain alle vuosi dramaattisen onnettomuuden jälkeen. Saapuessaan Margaret oli vielä lähes kävelykyvytön.

Oma maatilkku ja maja

Punainen maa pölisee, kun Margaretin viisivuotias Ronald-poika juoksee ympäri pihaa vanhan pyöränrenkaan perässä. 37 neliökilometrin alueelle levittäytyvä Palorinya on juuri herännyt uuteen päivään.

Hieman Keravaa suuremmalle alueelle on asettunut noin 120000 pakolaista. Palorinyan lisäksi alueella on useita muita leirejä, jotka yhdessä muodostavat yhden maailman suurimmista pakolaiskeskittymistä. Yhteensä Länsi-Niilin pakolaisalueella elää jo 700000 pakolaista, joista valtaosa on Etelä-Sudanista.

Margaretille ja hänen perheelleen osoitettiin Palorinyasta pieni maatilkku, jolle he voisivat perustaa kotinsa. Nyt pihassa seisoo kaksi samanlaista savimajaa: toinen äidille ja tytöille, toinen vanhimmille pojille. Majat ovat vanhimman pojan Emmanuelin, 14, rakentamia.

Margaret komentaa Ronaldin luokseen. Pojan kantapäähän on uponnut pari päivää aiemmin puutikku, ja nyt haava on tulehtunut. Lääkärikäynti olisi ilmainen, mutta kyyti vastaanotolle maksaisi noin 50 senttiä. Siihen ei ole varaa. Margaret on huolestunut.

Pian sen jälkeen, kun perhe saapui leirille, hänen 3-vuotias Joel-poikansa menehtyi malariaan. Hänet on haudattu pihaan.

– Kaipaan häntä joka päivä, Margaret sanoo ja vilkaisee hautakumpua.

Lämpötila on jo lähemmäs 30 astetta aamukahdeksalta. Hiki saa Margaretin rintakehää peittävät arvet kiiltämään. Ne muistuttavat yhä puusta putoamisesta. Toipuminen on ollut hidasta. Nyt Margaret pystyy jo kävelemään, mutta aluksi hän ei kyennyt edes nousemaan sängystä omin avuin.

– Lääkärit sanoivat, etten saa nostaa mitään haarukkaa painavampaa kymmeneen vuoteen.

Margaret vietti sairaalassa seitsemän kuukautta. Sinä aikana vanhimmat lapset Sharon, 15, ja Emmanuel, ottivat vastuun kodista ja pikkusisaruksistaan.

Kuopus, nyt 2-vuotias Abraham, syntyi pian sen jälkeen, kun Margaret pääsi sairaalasta kotiin.

– On ihme, etten saanut keskenmenoa pudotessani.

Abraham on asunut lähes koko ikänsä pakolaisleirillä ja on perheestään ainoa, joka ei muista sotaa.

Margaretin suurin toive on, että hän saisi lapsensa kouluun. Se on ainoa pakotie köyhyydestä. Kuva: Malla Murtomäki
Margaretin suurin toive on, että hän saisi lapsensa kouluun. Se on ainoa pakotie köyhyydestä. Kuva: Malla Murtomäki

Vihdoinkin turvassa

– Koko elämäni on ollut sotaa, Margaret kertoo.

Hänen kotimaansa Etelä-Sudan on maailman tuorein itsenäinen valtio. Se itsenäistyi Sudanista vuonna 2011 vuosikymmeniä jatkuneiden taisteluiden jälkeen.

Rauhaa kesti lopulta vain kaksi vuotta, sillä seuraavaksi keskenään alkoivat taistella maan kaksi heimoa, dinkat ja nuerit. Kuumentunut poliittinen tilanne kärjistyi sisällissodaksi maan hallituksen ja sitä vastustavien liikkeiden välillä loppuvuodesta 2013, eikä loppua näy. Taisteluissa on kuollut jo satoja tuhansia, ja yli neljä miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan maasta. Pakolaiskriisiä kuvaillaan pahimmaksi sitten Ruandan kansanmurhan. Eniten ovat kärsineet siviilit, jotka ovat jääneet hallituksen ja kapinallisten sodan välikappaleiksi.

Margaretin kotikylän liepeille taistelut levisivät loppuvuodesta 2016. Kun laukausten äänet alkoivat kantautua kylään, monet pakenivat juosten, mutta Margaret ei voinut onnettomuutensa jäljiltä vielä edes kävellä. Matka jalkaisin turvaan Ugandan rajalle olisi kestänyt terveeltäkin ihmiseltä kaksi vuorokautta.

Laukauksia kuului joka päivä lähempää. Margaret pelkäsi lastensa puolesta, mutta ei voinut tehdä mitään. Hänellä ei ollut ketään, jolta pyytää apua. Margaretin mies ja vanhimpien lasten isä, kuoli vuonna 2013.

– Mieheni ammuttiin, mutta en vieläkään tiedä, olivatko asialla kapinalliset vai hallituksen joukot. Maailmani pysähtyi sinä päivänä, mutta minun oli pakko jaksaa lasten takia.

Nuorempien lasten isä taas ei pidä yhteyttä perheeseen. Hänellä on toinenkin perhe.

Lopulta Margaretin setä onnistui lainaamaan lava-auton, jolla hän haki perheen turvaan. Muutamien kymmenien kilometrien ajomatka Ugandan rajalle kesti lähes koko päivän, sillä tie oli hyvin huonokuntoinen.

– Itkin kaksi päivää, kun viimein ylitimme rajan. Olin niin onnellinen. Tiesin, että nyt lapseni ovat turvassa, Margaret kertoo.

Perhe nukkuu maalattialla. Rankkasateella vesi saattaa nousta nilkkoihin asti. Niinä öinä ei nukuta.
Perhe nukkuu maalattialla. Rankkasateella vesi saattaa nousta nilkkoihin asti. Niinä öinä ei nukuta.

Edistyksellistä politiikkaa

Munakoisoa, okraa, bataattia, popo-hedelmää… Margaret esittelee perheen pihaa ympäröiviä istutuksia.

Ugandan pakolaispolitiikkaa pidetään hyvin edistyksellisenä, ja pakolaisleirit ovat pikemminkin asutusalueita. Tulijoille tarjottavan 30x30 neliömetrin maatilkulle voi rakentaa paitsi kodin myös perustaa viljelypalstan, jonka avulla voi alkaa ansaita rahaa. Pakolaiset saavat liikkua ja työskennellä vapaasti maassa. Uganda haluaa pakolaisistaan osan yhteiskuntaa.

Margaret hankki leirille saavuttuaan ensitöikseen siemeniä ja taimia ja istutti ne pihalle. Nyt viljelykset tuovat perheelle ruokaa mutta myös toimeentulon.

– Myyn kasviksia läheisellä torilla. Käytän tuotot siihen, että käyn ostamassa kauempaa isommalta torilta halvempia vihanneksia, joista saan vielä isomman voiton, Margaret selittää.

Köyhä Uganda on ottanut vastaan kaikki ympäröivistä maista tulevat pakolaiset, ja heitä on tällä hetkellä jo 1,1 miljoonaa.

Ugandan auttamisintoa on selitetty muun muassa sillä, että ugandalaiset tietävät, mitä pakolaiset ovat joutuneet kokemaan. Ugandalaiset muistavat vielä diktaattori Idi Aminin hallintokauden, jonka aikana sadattuhannet kuolivat kansanmurhan uhreina.

Kaikkia ugandalaisia ei avointen ovien pakolaispolitiikka miellytä. Etenkin Pohjois-Ugandassa omankin maan kansalaiset näkevät puutetta.

Toki Uganda myös hyötyy pakolaisistaan. Kolmasosa kansainvälisten avustusjärjestöjen rahasta voidaan käyttää paikallisten tukemiseen: rakentaa kouluja ja parantaa terveydenhuoltoa. Vieraanvaraisuus on tuonut Ugandalle myös paljon positiivista kansainvälistä huomiota.

Ugandan hallitus antaa jokaiselle pakolaiselle pienen maatilkun asuttavaksi ja viljeltäväksi. Margaret viljelee omallaan muun muassa munakoisoa, okraa ja bataattia. Viljelysten hoitamisessa apuna on usein esikoinen Sharon. Kuva: Malla Murtomäki
Ugandan hallitus antaa jokaiselle pakolaiselle pienen maatilkun asuttavaksi ja viljeltäväksi. Margaret viljelee omallaan muun muassa munakoisoa, okraa ja bataattia. Viljelysten hoitamisessa apuna on usein esikoinen Sharon. Kuva: Malla Murtomäki

Pakotie köyhyydestä

Pihan perältä nousee hyvä tuoksu. Siellä esikoinen Sharon keittää puukepeistä ja pressuista rakennetussa keittiössä muhennosta korofo-lehdistä. Ruuanvalmistus on Sharonin ja Gladysin, 13, vastuulla.

Keittiön lisäksi tontilta löytyy suihku. Vessakin oli, mutta se tuhoutui myrskyssä. Yksi tytöistä oli vessassa, kun sen seinämät alkoivat yhtäkkiä murtua. Oli pienestä kiinni, ettei sattunut mitään sen vakavampaa.

Perheen savimajojen katot ovat avustusjärjestöltä saatua pressua.

– Jos sataa kaatamalla, vesi tulee sisään. Se nousee tähän asti, Emmanuel sanoo ja piirtää sormella viivan nilkkojensa kohdalle.

– Silloin meidän pitää nostaa patjat katonrajaan ja seisoa koko yö.

Poikaa haukotuttaa. Hän ja pikkuveli Salva, 11, ovat heränneet ennen auringonnousua hakemaan vettä. Kaivolle on kaksi kilometriä, ja reissuja täytyy tehdä kolme päivässä. Perinteisesti vedenhaku on naisten työtä, mutta perheen tytöt eivät kotitöiltään ehdi.

Kukaan lapsista ei käy koulussa. Se on Margaretille vaikea paikka. Hän tietää, että koulutus on ainoa tie pois köyhyydestä. Kotimaassa kaikki lapset olivat koulussa, mutta Ugandassa se on osoittautunut hankalaksi. Koulunkäynti olisi leirillä ilmaista, mutta Margaretilla ei ole varaa koulutarvikkeisiin, kuten kirjoihin tai koulupukuihin. Lasten on myös autettava äitiään kodin askareissa.

– Teen kaikkeni, jotta lapset pääsisivät vielä joskus opiskelemaan itselleen ammatit, Margaret sanoo.

Margaret saa myllyn pyörittämisestä pienen tienestin. Kuva: Malla Murtomäki
Margaret saa myllyn pyörittämisestä pienen tienestin. Kuva: Malla Murtomäki

Horisontissa sadetta – ja toivoa

Ruoka on valmista, ja koko perhe kokoontuu varjon alle syömään herkulliselta tuoksuvaa muhennosta.

Margaret tarkkailee sivusilmällä, kuinka paljon kahdeksanvuotias Jacklina syö. Tytön ruokahalu on ollut huono, ja se voi olla merkki malariasta. Kun ruoka näyttää maistuvan, Margaret on helpottunut.

Ruuan jälkeen perhe makoilee yhdessä. Päivä alkaa kääntyä illaksi, ja horisontissa näkyy salamointia. Yöksi on luvattu rankkasadetta. Unet voivat jäädä taas vähiin, mutta perhe on selvinnyt pahemmastakin.

Kaikki viime vuosina koettu on hitsannut perheestä entistä tiiviimmän porukan.

– Lapset ovat ottaneet pienestä asti paljon vastuuta, ja se on tehnyt heistä vahvoja. Tiedän, että he tulevat menestymään elämässä, kunhan vain saavat mahdollisuuden, Margaret sanoo.

Toivoa on: Kuntoutuminen on avannut Margaretille mahdollisuuden tehdä taas työtä ja ansaita rahaa. Hän on osallistunut Suomen World Visionin järjestämään yrityskoulutukseen, joka on tuonut hänelle itsevarmuutta bisneksen kasvattamiseen. Lisäksi Margaret on päässyt osakkaaksi avustusjärjestön rakentamaan myllyyn, josta hän saa kuukausittain tuloja.

Ensimmäistä kertaa vuosiin Margaret uskaltaa ajatella tulevaisuutta.

– Elämä ei ole vieläkään helppoa, mutta ainakaan emme joudu kuuntelemaan joka päivä laukauksia ja pelkäämään henkemme edestä, hän sanoo.

Lapset kertovat unelma-ammateistaan. Emmanuel haluaa papiksi, Sharon kokiksi. Gladysia ujostuttaa, mutta lopulta hän saa puettua haaveensa sanoksi.

– Haluaisin palata kotiin ja lopettaa sodan.

Vierailija

Ehkäisyneuvonta ja sterilisaatio neljännen lapsen jälkeen voisi olla myös tie pois köyhyydestä. Tuollaista lapsilaumaa on mahdoton elättää saati sitten kouluttaa. Kurjuus jatkuu seuraavaan sukupolveen.

Vierailija

On se kumma kun kehitysmaissa niitä lapsia on pakko tehdä kymmenen, vaikka ei ole mahdollista elättää kunnolla edes itseään. Se mitä Afrikka tarvitsee, on ehkäisyneuvonta, kondomit ja ilmaiset sterilisaatiot naisille, ei miljardien rahalliset avustukset vuosittain joista ei ole mitään hyötyä. Muuten me länkkärit saamme elättää koko Afrikkaa maailman tappiin asti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla