Kierrätyksestä puhutaan paljon. Todellisuudessa maailma on kuitenkin pullollaan tavaraa, jota kukaan ei halua. Ei pikkurahalla, ei välttämättä edes ilmaiseksi.

Olen pitänyt pöytää helsinkiläisellä itsepalvelukirpputorilla noin viikon. Tavarasta on pakko päästä eroon juuri nyt, koska olemme muuttamassa kodin huonejärjestystä ja kaappeja pitää tyhjentää.

Piipahdan siistimään kirpputoripöytää matkalla töistä kotiin, sillä kokemuksesta tiedän, että pinoja pengotaan ja tavaroita siirrellään. Sotkuinen pöytä ei houkuttele ketään, joten tässä olen, viikkaamassa ja järjestelemässä.

”Kirppispöytäni näkeminen masentaa.”

Itsepalvelukirpputorin käytävillä haahuilee tusinan verran asiakkaita. Lähinnä katselemassa, sillä ani harva kantaa mukanaan kassalle yhtään mitään, panen merkille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirppispöytäni näkeminen masentaa. Olen asetellut siihen huolellisesti tavaroita, kuten laatumerkkien lastenvaatteita, hyväkuntoisia leluja, lastenkirjoja ja astioita. Viikossa ne ovat vähentyneet kovin vähän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lähtiessäni jatkan vuokra-aikaa vielä toisella viikolla ja tarkistan kassalta pöydän tuoton tähän mennessä – noin 60 euroa.

Se on vähän siihen nähden, että pelkkää pöytävuokraa maksoin viikosta lähes 30 euroa.

Ja vähän siihen nähden, miten monta tuntia aikaa kulutin erotellessani kirppiskamat kodin muista tavaroista, lajitellessani ja hinnoitellessani ne yhden kerrallaan ja roudatessani koko satsin kotoa tänne parina erillisenä autokuormana.

Erityisen vähän se on siihen nähden, mitä eri myyntiartikkelit maksoivat uusina.

Esimerkiksi Tretornin siistit kumisaappaat: reilut 20 euroa, nyt euron. Tai Fisher & Pricen heleänvärinen Little People -lelubussi hahmoineen: hinta uutena noin 30 euroa, minun pöydässäni 3 euroa. Tai Polarn O. Pyretin paita ja neuletakki: setti uutena lastenvaateliikkeestä noin 50 euroa, nyt yhteensä 2 euroa.

Tavarat ovat ehjiä, hyvälaatuisia, siistejä ja pilkkahintaisia.

Silti kukaan ei halua niitä.

Aarteita vai roskaa?

En ylläty. Kokemus on opettanut, että ihmisten kiinnostus käytetyn tavaran ostamiseen on nykyisin vaisua.

Havaintojeni mukaan toisen roska ei ole toisen aarre vaan – niin – sen toisenkin roska.

Päällepäin se ei näy.

Lehtiotsikot kertovat käytetyn tavaran markkinan olevan jatkuvassa kasvussa. Kirppispäiviä järjestetään esimerkiksi Helsingissä jo lähes jokaisessa kaupunginosassa. Vintageliikkeitä ja wanhan tavaran kauppoja syntyy kuin liukuhihnalta.

Jotkut niistä, kuten verkossa toimiva Emmy Clothing Company tai juontaja ja ex-missi Noora Hautakankaan perustama helsinkiläinen Relove, ovat kuulemma menestystarinoita.

Pieni googlailu paljastaa, että Emmylle kelpaavat lähinnä premium-vaatteet ja Reloven rekeiltä löytyy Samujin, Marimekon, Minna Parikan, Filippa K:n ja Cosin ihanuuksia. Siis trenditietoisten, vaatekaappiinsa todennäköisesti muutenkin panostavien naisten suosikkimerkkejä, huomaan.

”Aika tavaran nauttii, väitti vanha kansa. Oikeasti ei nauti.”

Media on pullollaan juttuja ihmisistä, jotka tekevät löytöjä – kuten Artekin pöydän pilkkahinnalla – kirpputoreilta. Tai sellaisia tarinoita, joissa ullakolta kaivetaan esiin mummovainaan aikanaan hankkima Tynell-valaisin ja lyödään hetkessä rahoiksi.

Hyvä niin. Perusajatushan kierrättämisessä on mahtava. Vanhan tavaran uusiokäyttö säästää luonnonvaroja ja suojelee ilmastoa. Se on eettisesti kestävää, fiksua ja ystävällistä sekä ostajan että myyjän kukkarolle.

Mutta miten usein se todella menee näin?

Roinaa ja roipetta

Aika tavaran nauttii, väitti vanha kansa. Oikeasti ei nauti. Ei, koska ongelma on tämä: Suurin osa tavallisten, keskituloisten suomalaisten vanhasta tavarasta ei ole kauniisti ikääntyneitä nahkalaukkuja, Samujin mekkoja eikä Tynellin valaisimia. 

Se on lapsille liian pieniksi jääneitä Lindexin tai H & M:n trikoopaitoja, heidän markettilenkkareitaan, urheiluvälineitään ja leluja, joilla he eivät enää leiki. Palapelejä, joista on kasvettu ohi, autoratoja joista puuttuu yksi palanen, prinsessalinnoja, jotka vievät kotoa tilaa.

Se on keskeltä vähän kuopalle painuneita mutta täysin käyttökelpoisia nojatuoleja ja sohvia, jotka eivät löydä paikkaansa muuton jälkeen.

Se on ihan kivojen perusmerkkien ihan kivoja vaatteita, jotka eivät enää istu perheen aikuisille lihomisen tai laihtumisen seurauksena tai jotka ovat menneet auttamatta muodista.

”Olen kokeillut myös käypäisen tavaran lahjoittamista. Mutkatonta ei ole sekään.”

Se on tietosanakirjasarjoja, CD-levykokoelma, ihan pikkuisen kulahtaneita mattoja, matkamuistoja ja muuta sälää.

Tavaraa, jolla periaatteessa olisi vielä käyttöarvoa, mutta jota harva haluaa edes ilmaiseksi.

Tiedän sen, koska kirpputorin lisäksi olen kokeillut myös käypäisen tavaran lahjoittamista saadakseni kotiin tilaa.

Mutkatonta ei ole sekään.

Ei tänne, kiitos

Yritin lahjoittaa Kierrätyskeskukselle ehjiä ja siistejä huonekaluja. Sieltä vastattiin näin: ”Valitettavasti emme voi tarjota ilmaista noutoa. Noutokirjamme ovat aivan täynnä. Maksullisen 39 euron pikanoudon aikoja löytyy.”

Tarjosin ilmaiseksi kaupunginosan Facebook-ryhmässä vanhoja, elämää nähneitä mutta käyttökelpoisia lastenpyöriä ensimmäiselle noutajalle. Kaksi ensimmäistä kyselijää tahtoi minun tuovan ne autolla heidän luokseen, kilometrien päähän kotoa. Tapaamisajan sopiminenkin osoittautui tahmeaksi.

Pyörät sai lopulta se ihana ihminen, joka ensimmäisenä kaartoi autolla pihaamme sovittuun aikaan.

Tyrkytin lastenleluja ja -kirjoja puolitutulle perhetoimintatilan pyörittäjälle. Hänkin vastasi pahoitellen kalenterinsa olevan niin täynnä, ettei nouto onnistu.

Hyväntekeväisyysjärjestöllä tavaran vastaanottoajat ovat lyhyet ja vastaanottopisteet ovat harvassa. Ei onnistu työssäkäyvältä.

Lahjoittaminen vaatii aina aikaa, toisinaan myös rahaa ja tietenkin energiaa täytellä tavaran noutolomakkeita tai napsia kännykamerakuvia ja laittaa niitä tyrkylle someen.

”Noutopyyntö voi yllättäen muodostua kynnyskysymykseksi.”

Etua on myös kulkupelistä, koska kamat pitää yleensä roudata jonnekin. Yhä harvemmalla kaupunkilaisella on käytössään omaa autoa. Nouto voi yllättäen muodostua kynnyskysymykseksi.

Pahoin pelkään, että moni kaltaiseni potentiaalinen lahjoittaja turhautuu tähän ja kippaa ylimääräisen tavaran lopulta kylmästi sekajätteisiin.

Hienovaraista tuputtamista

Vielä toistaiseksi olen itse säästynyt suoralta roskikseen heittämiseltä. Olen vienyt vaatteita UFFin laatikkoon, kirjakasseja arpajaispalkinnoiksi koulun myyjäisiin ja lahjoittanut leluja lasteni iltapäiväkerhoon.

Olen myös tuputtanut ilmaisia tai puoli-ilmaisia vaatekasseja, leluja ja urheiluvälineitä tutuille. Yllätys – he eivät ole suoranaisesti hurranneet anteliaisuudelleni. Se on molemmille osapuolille jollakin määrittelemättömällä tavalla vähän kiusallista.

Ehkä lapsia syntyy nykyperheisiin sen verran vähän, että uuden tulokkaan syntymä aktivoi mummit, kummit ja ystävät lelu- ja vaatekauppoihin. Suvun harvoille uusille tulokkaille halutaan priimaa, ei toisten vanhaa – olkoonpa se miten siistiä ja toimivaa tahansa.

Pakko myöntää, että olen itsekin ostanut ja saanut lahjaksi lapsilleni lähinnä uutta.

Ja ilmeisen paljon, jos ylijäämätavaran määrästä kodissamme voi jotakin päätellä.

Tavara ei ole muotia, tila on

Tarjontaa perustavarasta siis on, kysyntää ei. Ei pikkurahalla, ei välttämättä edes lahjoituksena.

Luultavasti osittain siksi, että etenkin kaupungeissa ihmisten kodit ovat pieniä ja hintavia. Harva tahtoo kaappeihinsa tai kellarikomeroihinsa yhtään mitään ylimääräistä tai edes mahdollisesti hyödyllistä. Omistakin roippeista pitäisi päinvastoin päästä eroon.

Osasyy nihkeilyyn voi olla myös se, että toiselta puolen maapalloa tilattavan postimyyntitavaran halvat hinnat ovat yksinkertaisesti romahduttaneet vanhan tavaran arvon. Miksi ostaa vanhaa ja hitusen epämääräistä, kun puoli-ilmaiseksi saa uutta juuri siinä koossa ja värissä kun haluaa?

Taustalla jylläävät varmasti myös ajan muoti-ilmiöt, minimalismi ja konmaritus. Materia ei ole muotia, järjestys on. Siististä, pelkistetystä ja organisoidusta kodista on tullut eräänlainen erottautumiskeino, josta jaetaan rinta rottingilla kuvia someen.

Netflixin sinänsä mainioissa kodinjärjestelysarjoissa Marie Kondo: Kodit järjestykseen ja Consumed valotetaan aika vähän sitä, mihin järjesteltyjen kotien ylijäämäkama todella menee. Rekka vain vie turhan tavaran pois – mihin? Sitä ei näytetä, vaan todetaan ympäripyöreästi, että tavara menee ”hyväntekeväisyyteen”.

Vai todellisuudessa kaatopaikalle?

Tavaramerestä kuiville

Tavara liikkuu nykyään kehnosti myös nettisaiteilla, paljastaa vuosia kamojaan Huuto.netissä ja Tori.fissä myynyt ystävä. Tavaroiden kuvaaminen ja ilmoitusten laatiminen ei maksa vaivaa, jos kauppa ei kerta kaikkiaan käy, hän tuumii.

Kaupunginosan kirpputoripäivänä toinen ystävä postaa Facebookiin kuvan, jossa hän seisoo palelevan näköisenä tihkusateessa perheensä vaatetangon vieressä: ”Missä kaikki asiakkaat?” kysyy päivitys.

Varmaan siinä viereisellä tangolla myymässä oman perheensä kamoja, arvelen ja pistän ystävälle sympatiapeukun.

Kun oman itsepalvelukirpputoripöytäni myyntiaika päättyy, kahden viikon tuotto on 113 euroa.

Ilahdun kuitenkin kuullessani, että lopputavaran voi jättää yrittäjän huomaan. Sekin menee ympäripyöreästi ”hyväntekeväisyyteen”, minulle kerrotaan. Jätän kuorman helpottuneena yrittäjälle.

”Pahimmat vuoteni tavarameressä ovat pian takana.”

En halua ajatella sitä, mikä tavaroiden todellinen osoite kenties on.

Sen sijaan päätän entistä tarkemmin keskittyä ketjun toiseen päähän, tavaroiden ostohetkeen. Lapseni alkavat olla niin isoja, ettei jatkuva kasvu enää pakota joka syksy ja kevät vaateostoksille. Myös pyöriä ja urheiluvälineitä voi hyvällä tuurilla käyttää aikuisikään asti.

Ajatus on vapauttava. Pahimmat vuoteni tavarameressä ovat pian takana.

Tästedes aion punnita jokaista ostopäätöstä erittäin tarkkaan ja kysyä itseltäni: Tarvitsenko tätä todella? Miten jatkuva tarpeeni on? Missä kohtaa kotiani aion säilyttää tätä? Miten hyödyllinen tämä on minulle tai perheenjäsenelleni vielä viiden vuoden päästä? Mitä teen tällä sen jälkeen?

Kassalle astelen vasta, kun olen jokaisesta vastauksestani aivan varma.

hsa

Kannattaa laittaa nettiin, jossa miehetkin löytävät noita. 

Aina tulee kyllä idiootteja vastaan, mutta se on vain kestettävä.

1) On jalkavaivaa ja pitäisi viedä heille ja kantaa asuntoon. Kiitos ei. Näitä on yllättävän monta.

2) "Olen yksinhuoltaja ja haen varmasti perjantaina". Perjantai tulee ja "oho, en tarvitsekaan enää, varmasti saat kuitenkin myytyä". Tai sitten on siirretty tapaamista jo kerran, ja sitten vasta luovuttu koko suunnitelmasta. Koko ajan pitää kuitenkin pitää varattuna.

3) "Otan tämän". Sitten radiohiljaisuus päälle ja tyypistä ei koskaan enää kuulu mitään.

4) "Voisitko maksaa minulle 10€ siitä, että haen tämän pois?" No en voi.

5) Variaatio #2:sta: "kaverini Joensuusta hakee tämän, kun on seuraavan kerran Bembölessä". Kaveri ei koskaan pääse tulemaan.

6) ex-avovaimolleni on huudettu jostain tavaran kunnosta, kun en ollut paikalla ja tuotu takaisin. Mies oli hakenut, vaimo todennut riittämättömäksi ja sitten oli tuotu takaisin aggressivisesti räyhäten. Kunto oli tarkasti selitetty ja kuvatkin oli.. Eivät vaan saaneet priimaa pilkkahintaan..

Jos tavara on ilmaista, sillä ei ole niin merkitystä, hakeeko vai eikö. Kunhan on tarjonnut. Jos tavara on halpaa (muutaman euron), niin sitten on enemmän ostajia liikkeellä, mutta jos on liian halpaa, niin ei heitäkään kiinnosta hirveästi nähdä vaivaa. 

Paras kokemus on sellainen, että idiootti-yh peruutti, oli unohtanut koko asian ja ei kiinnostanutkaan, niin otin toiseen ostajaan yhteyttä, joka oli lähettänyt vain viestin "haluan pöydän". Selvisi, että siellä oli lihaksikas venäläinen , joka ei osannut suomea tai halunnut puhua yhtään mitään. Hän otti pyödän kantoon ja käveli pois. Tässä meni 15 sekuntia. Hyvät kaupat. Lisäksi tuli alle 2 tunnin varoitusajalla, jatkuvien yh-oharien jälkeen.

ÄLKÄÄ NAISET OTTAKO TAVARAA, JOS TEISTÄ EI OLE SITÄ HAKEMAAN! 90% ohareista ja turhista viestittelyistä on tullut naisilta. 

PS. Minulla ei ole mitään yh-äitejä vastaan, mutta se on taas yksi asia, jonka jatkuvasti tuovat esiin ja sen pitäisi selittää kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset - ja oikeuttaa ihan mihin tahansa. Kiitos ei, oppikaa pitämään sovituista asioista kiinni.

Vierailija

Totta. Pidin juuri kirpparipöytää viikon ja saldo oli huikeat 13 e plussalla. Tavara oli siistiä ja ehjää, osa kuin uusia, ei puuttunut nappeja, kaikki oli pesty ja silitetty. Pöydän kävin siivoamassa joka päivä. Hinnat lähinnä "kunhan viet pois", eli suurin osa 0,5-2 e. Ihmettelen, että kun niin paljon valitetaan, miten kaikki on niin kallista ja rahat eivät riitä mihinkään, että miksi nämä ihmiset eivät osta käytettyä? Kun meillä oli lapset pieniä ja rahat tiukilla, ostin kaiken mahdollisen käytettynä; vaunut, rattaat, vaatteet, pinnasängyn, syöttötuolin, myöhemmin polkupyörät ja urheiluvälineet, myös sängyt ja kirjoituspöydät, valaisimet, matot, verhot. Ostan edelleen paljon käytettyä, vaikka enää ei niin tiukkaa olekaan, jääpähän rahaa vaikka kesälomareissuun ja on varaa ostaa luomuruokaa perheelle.

Nyt tässä sitten pähkäilen, että minne kuskaan nuo pari jätesäkillistä vaatetta. Varastoon on jäänyt myös mm. tuplarattaat, eivät kelvanneet kenellekään. Tai kelpasi yhdelle ulkomaalaistaustaiselle perheelle, mutta olisi pitänyt viedä ne heille kotiin asti ja kun en voinut viedä, niin jäivät varastoon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla