Pahkalan puku on metallinhohtoista ja mustaa silkkiä. Vielä ei ole tiedossa, kenen yllä luomus Linnan juhlissa nähdään. Kuva: Satu Mali
Pahkalan puku on metallinhohtoista ja mustaa silkkiä. Vielä ei ole tiedossa, kenen yllä luomus Linnan juhlissa nähdään. Kuva: Satu Mali

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla nähdään tänä vuonna vahvasti kantaaottavia iltapukuja. Anne-Mari Pahkalan suunnittelema puku on osa kampanjaa, jossa nostetaan esiin lähisuhdeväkivallan yleisyys.

Hän raahasi minut useaan kertaan jääkylmään suihkuun vaatteet päällä, samalla kuristaen minua rankasti, ja yritti sen jälkeen työntää minut pakkaseen tai kylmään rappukäytävään. Pelkäsin asua kotonani, ja pelkäsin kuolevani. Jokainen ilta töistä kotiin päin ajaessani, en tiennyt mikä minua tällä kertaa odottaisi. En voinut kertoa kenellekään, joten en voinut paeta minnekään. Olinhan itsekin ”itsetietoinen, kaunis ja alallani menestyvä nainen”, vaikka olinkin välillä vähän ”kaatunut portaissa”. Olin päättänyt selvitä ja jaksaa. (Lue koko tarina jutun lopusta)

Kamala tosikertomus perheväkivallasta, ja se jatkuu yhtä kamalana. Tarinan kirjoittanut nainen selvisi lopulta – vapaaehtoistyön avulla, muutettuaan toiselle paikkakunnalle. Mutta miten tämä liittyy kuvan iltapukuun? Siten, että kertomus on toiminut Anne-Mari Pahkalan suunnitteleman puvun inspiraationa. Sekä tarina että puku ovat osa Naisten linjan Se kolmas -kampanjaa, jossa nostetaan esiin lähisuhdeväkivallan yleisyys.

Anne-Mari Pahkala, miten muoti sopii yhteen lähisuhdeväkivallan kanssa?

”Muotisuunnittelijat ovat aina osallistuneet yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Nyt pinnalla on ympäristökysymys, ja uskon, että seuraavaksi tulevat moraaliin ja vallan väärinkäyttöön liittyvät aiheet.”

Kerro puvusta lisää!

”Asun design on tulkintani väkivaltaa kokeneen naisen tositarinan tunnetilasta. Siinä kuvastuu toisaalta vahva usko tulevaisuuteen, toisaalta suru. Vaikka arvet ajan kanssa haalenevat, ne eivät lähde pois.”

Valitsit kolme eri väkivaltakertomusta kolmen puvun inspiraatioksi. Mitä opit lukiessasi kertomuksia?

”Väkivallan kokija voi olla ystäväsi, naapurisi tai muu läheisesi. Väkivallan kokemuksiin liittyy häpeää, eikä tapahtumista usein voi kertoa kenellekään. Oli pysäyttävää huomata, että väkivallan kaava on aina sama: aluksi rajoitetaan ystävien tapaamista, pienennetään elinpiiriä ja murretaan ihmisen itsetunto. Lyöntiä edeltää aina pelko.”

Metallinhohtoisen mekon tarinan kertoja omistaa tarinansa ”kaikille itsensä menettäneille naisille”. Kenelle sinä haluaisit suunnata kampanjaa?

”Kaikille suomalaisille, jotta ymmärrettäisiin, mikä on epätervettä parisuhteessa. Pelko ei kuulu rakkauteen.” 

Puvun tarina:

”Vuosien jälkeen tapasin sattumalta ensirakkauteni ja rakastuimme uudelleen. Olin tuolloin 25-vuotias. Hän oli upea, alallaan suuressa nosteessa oleva tuleva menestyjä. Hän tuntui tutulta, niin kuin sielumme olisivat eläneet yhdessä jo aiemmissa elämissä. Pian sain tietää, että juuri seurustelumme alussa hän sai törkeän pahoinpitelytuomion. Pahoinpitely oli kohdistunut hänen entiseen tyttöystäväänsä. En tietenkään hyväksynyt tätä. Alkoi hyvin raskas ja uuvuttava vaihe. En voinut uskoa tapahtunutta, sillä tunsinhan henkilön jo oman nuoruuteni ajoilta.

Niin ajattelin.

Rakkaani lupasi ja vannoi minulle, ettei koskaan tulisi tekemään minulle mitään pahaa.

Kerroin tuomiosta muutamalle lähimmälle ystävälleni. Ei omat ystäväni eivätkä hänen ystävänsä ketkään, uskoneet puolisoni tehneen pahoja tekoja, vaan tuomiolla täytyi olla jokin väärinymmärretty selitys – olihan puolisoni ylöspäin katsottu, taitava, lahjakas, komea, rakastettava ihminen – tulevaisuuden lupaus omassa lajissaan.

Rakkaani lupasi ja vannoi minulle, ettei koskaan tulisi tekemään minulle mitään pahaa. Uskoin ja luotin tähän, sillä palavan rakastuneena “sielunkumppaniini”, halusin luottaa. Ensimmäiset vuotemme olivat täynnä rakkautta ja upeita hetkiä, keskusteluja.

Neljä vuotta seurustelumme jälkeen se tapahtui ensimmäisen kerran.

Sairaalassa oman pääni magneettikuvaus tutkittiin “jäällä liukastumisena”.

Hän tarttui minua kurkusta kiinni, raahaten samalla keittiöön asti, ja löi pääni voimakkaasti tiskialtaan reunaan. Hänen irrotettua otteensa, pakenin järkyttyneenä viereiseen huoneeseen, lukitsin oven. Sattui niin kovasti, että ajattelin kuolevani. Tapahtuman jälkeen hän yritti itsemurhaa silmieni edessä ja loukkaantui vakavasti. Halusin ja lupasin pysyä hänen rinnallaan, niin kuin pysyinkin. Ajattelin, että yhdessä selviämme tästä varmasti. Tunsin pahaa oloa hänen puolestaan, että hänellä on niin paha olo sisällään, joka saa hänet tekemään tämänkaltaisia kammottavia tekoja. Halusin auttaa.

Sairaalassa oman pääni magneettikuvaus tutkittiin “jäällä liukastumisena”. Onnekseni mitään lopullista vauriota ei tästä kerrasta sattunut.

Aihe oli aina sama – syy oli minun.

En tuolloin vielä voinut kuvitella, että jopa tämäkin kaikki, olisi ollut vasta alkua. Puolisoni myöhemmin toivuttua kuin ihmeen kaupalla, alkoi arjen normalisoiduttua aggressiivinen käytös uudelleen. Kerta toisensa jälkeen annoin hänelle lupauksia vastaan anteeksi, sillä olimmehan jo aiemmin selvinneet suuremmastakin. Kuukausien kuluessa väkivalta paheni, milloin mistäkin syystä. Aihe oli silti aina sama – syy oli minun. Minähän hänet itse olin tavalla tai toisella hermostuttanut – ja näin aloin itse myös kuvittelemaan. Viimeisen vuotemme elin ajatuksessa, että olen syntynyt itse hyvin vialliseksi ihmiseksi ja olen oikeutettu vastaanottamaan tämän väkivallan. Hain apua useista paikoista, sitä juurikaan saamatta. Aloin menettämään itseni ja omanarvontuntoni, lopulta menettäen sen täysin.

Joka kerta minua kuristaessaan, hän raahasi minut kylpyhuoneeseen ja kaatoi lattialle, päätäni maahan lyöden.

Kuristamistilanteet alkoivat olemaan lähes kuukausittaisia, välillä minulla toden teolla sumeni silmissä. Joka kerta minua kuristaessaan, hän raahasi minut kylpyhuoneeseen ja kaatoi lattialle, päätäni maahan lyöden. Pelkäsin usein kuolevani. Naapurit soittivat useaan otteeseen poliisit kotiimme väkivallan äänien seurauksena ja he veivät puolisoni pois.

Poliisit kertoivat minulle, että selvistä väkivallan jäljistä huolimatta, hän ei koskaan tunnustanut mitään. Aloin ymmärtämään, että vaikka kuolisin, hän ei tulisi myöntämään tekojaan, milloinkaan. Yritin toden teolla hakea ulkopuolista apua tilanteellemme ja omalle jaksamiselleni paikkakuntamme terveydenhuollosta. Paikkakunnalla jossa asuimme, kunnalliselta taholta kuukausien jonottamisen jälkeen minulle ilmoitettiin lyhyesti, että kaupungilla ei ole valmiuksia auttaa kaltaisessani tilanteessa olevaa traumatisoitunutta henkilöä. He ohjeistivat minulle ainoastaan, miten suunnitella pakoreitti kodistani väkivallan merkkien lähestyessä. Pitäisi muistaa varmistaa, ettei poistumisreitillä ole veitsiä. Ulko-ovemme sijaitsi keittiömme vieressä. Eikä edelleenkään, minulla paetessani olisi ollut paikkaa, minne paeta.

En voinut kertoa kenellekään, joten en voinut paeta minnekään.

Hän kääri minut petauspatjan sisään ja löi nyrkillä kasvoihin. Hän kuristi, seisoi päälläni ja sylki kasvoilleni. Hän heitti minua painavilla esineillä nukkuessani, rikkoi omaisuuttani ja raapi minua. Kerran hän suuttuessaan syötti minulle väkisin lääkkeitä nukkuessani, ja kerran työnsi väkivaltaisesti kätensä sisääni niin, että vaatteet rikkoutuivat. Hän raahasi minut useaan kertaan jääkylmään suihkuun vaatteet päällä, samalla kuristaen minua rankasti, ja yritti sen jälkeen työntää minut pakkaseen tai kylmään rappukäytävään. Pelkäsin asua kotonani, ja pelkäsin kuolevani. Jokainen ilta töistä kotiin päin ajaessani, en tiennyt mikä minua tällä kertaa odottaisi. En voinut kertoa kenellekään, joten en voinut paeta minnekään. Olinhan itsekin “itsetietoinen, kaunis ja alallani menestyvä nainen”, vaikka olinkin välillä vähän “kaatunut portaissa”.


Olin päättänyt selvitä ja jaksaa.

Väkivalta alkoi kohdistumaan myös henkisesti naisen kehooni, ulkonäkööni, vasta siinä vaiheessa kun toinen toistaan törkeämmät vihasanat alkoivat ulottua itseni ja ystävieni sijasta myös juuri poisnukkuneeseen lähimmäiseeni väkivallan yhteydessä – tajusin, että nyt on pakko lähteä tavalla tai toisella. Vasta tuolloin kerroin tilanteesta ensimmäiselle järkyttyneelle ystävälleni.

Useampaa väkivaltatapaustamme tutkittiin, ja poliisin toimesta minua kannustettiin hakemaan hänelle tuomio tapahtuneista. Niin olisi käynytkin, ellen vielä tuolloinkin olisi ollut niin rikki, että halusin vielä auttaa häntä ja toivoin hänelle apua. Koin pahaa oloa hänen puolestaan siitä, että hän on itsekin niin rikki, että ajautuu näihin hirviömäisiin tekoihin.

Sovittelutilanne oli kuin mikäkin teatterinäytelmä.

Tapauksiamme päätettiin käsitellä poliisien sovittelijoilla. Sovittelutilanne oli kuin mikäkin teatterinäytelmä. Hän hallitsi tilannetta ja kahta naissovittelijaa, minä itkin, ja hän kertoi miten kyllä olisi valmis ottamaan tuomion vastaan, mutta koska minä “pelkään oman julkisen ammattini puolesta menettäväni maineeni ammatissani”, olemme siellä nyt toivomassa pehmeämpää tapaa selvitä tilanteista. Muistan aina sen, miten absurdilta ja kammottavalta tuo tilanne tuntui. Tapahtuman jälkeen sovittelijat sanoivat että “tilanne on vakava” ja neuvoivat minua olemaan palaamatta kotiin enää koskaan.

Matkalla toiseen kaupunkiin ystäväni luokse, sovittelija vielä soitti matkalla huolestuneena, ettei puolisoni nyt vaan olisi tuohtuneena mennyt kotiimme tekemään itsemurhaa. Sovittelijan pyynnöstä soitin puolisoni ystävän tarkastamaan asian kotiimme, ja tein jälleen itsestäni “vaikean ihmisen”, vaikka olin itsekin ilman kotia, vasta matkalla ystäväni luokse turvaan. Sain kuulla haukut siitä, miten ympäri kaupunkia soittelen asioitamme muille ihmisille.

Nyt myöhemmin syytän itseäni siitä, etten hakenut hänelle tuomiota.

Viimeisinä kuukausina yritin kyllä kertoa asiasta läheisillemme, kerroin tapahtumista jopa myös hänen pienessä työyhteisössään, ihmisille jotka olivat myös läheisiämme tiiviin työyhteisön johdosta. He ihmettelivät, että mitä minä oikein teen “että hän aina niin kovasti hermostuu”. Asemansa johdosta hänelle ei uskalleta mainita mitään, sillä vahvasti kontrolloivan luonteensa ansiosta myös työilmapiirissä, lähimmät pelkäävät ajautuvansa ongelmiin yksityisasioiden esiin noustessa ja töiden jäädessä tuolloin tekemättä. Minkäänasteisille hätähuudoilleni ei ollut kuulijoita tai auttajia. Nyt myöhemmin syytän itseäni siitä, etten hakenut hänelle tuomiota. Välillä pelkään sillä olevan kohtalokas seuraus jos tulevaisuudessa tuleekin vielä toinen, tai siis kolmas, samanlaiseen asemaan ajautuva puoliso.

En tiedä miten minusta, menestyvästä itsetietoisesta ja vahvasta, naisia puolustavasta naisesta tuli omassa kodissaan pahoinpideltävä, manipulaation alla kuolemanpelossa elävä nainen.

Toisin kuin monet muut, olin onnekas ja uudessa kotikaupungissani löysin vapaaehtoistyön kautta itselleni avun ja tukihenkilön. Olen käynyt aihetta ja elämääni läpi terapian avulla nyt useamman vuoden. En tiedä miten minusta, menestyvästä itsetietoisesta ja vahvasta, naisia puolustavasta naisesta tuli omassa kodissaan pahoinpideltävä, manipulaation alla kuolemanpelossa elävä nainen. Ammattilaisten avun avulla olen oppinut uudelleen rakastamaan itseäni, tätä elämää, sekä nauramaan ja iloitsemaan elämästä. Ja vaikka selviytymisprosessini nyt vuosienkin jälkeenkin on edelleen kesken, elämääni on saapunut ihmisiä ja rakkauksia, jollaisia en enää täällä muistanut olevan. Nyt olen kiitollinen jokaisesta päivästä, ja siitä ettei käynyt pahemmin.

Tämä tarina on kaikille itsensä menettäneille naisille, ja toiveelle turvallisesta tulevaisuudesta.”